Loppiaisen sää on ollut mitä kaunein. Aurinkoinen pakkassää. Aamulla mittari näytti täällä -21, eikä lukemat ole juuri päivän mittaan muuttuneet.

Eilen kävin hiihtämässä ja tänäänkin piti, mutta on liian kylmää, siirsin aikeet huomiselle. Kieltämättä ladulle lähtö houkutteli, sillä luminen metsä ympärillä on satumainen.

Kustaa Vilkunan Vuotuinen Ajantieto sanoo loppiaissäästä.

" Jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta"

Jaa-ha, miten tuon nyt ottaa. Täällä ei ole päivän aikana satanut tuota vertaa lunta, mutta yöllä sentään hiukan. En huomannut etsiä hiiren jälkiä edellispäivänä, että olisin asian varmistanut aamulla.

Tein päivällä kuvausturneen. Lähdin tutkailemaan, kuka ja miten kylmässä pärjää. Minä pärjäsin hyvin.

Tämä lato on aina niin kuvauksellinen.

Ystävällisen näköinen jörrikkä lähti pellon takaa katsomaan, mitä touhuan. Lähelle tuli ja mölisi koko ajan omiaan. En saanut siitä selvää. En usko kuitenkaan, että sillä oli kylmä.

Kaikkialla on valkoista.

Kirkkomaalla sankarihautojen jokainen kynttilälyhty on saanut valkolakin.

Suurin osa sorsista on päiväunilla. Joutsenkin pää siiven alla. Mietin, etteivät vaan jäädy lumeen kiinni.

Ruusunmarjat hehkuvat yhä värikkäinä. Kumma, kun eivät kelpaa kellekään.

Vissiin vääränsorttisia ovat kävytkin. Käpytikka käy lintulaudalla, jossa piipahti yhtenä päivänä harmaapäätikkakin.

Loppiainen lopettaa virallisesti joulun kirkolliset pyhät. Nuutti vie joulun pois ja se tapahtuu 13 päivä. Sitten alkavat härkäviikot. Kait se enää tarkoittaa vain arkeen palaamista.

Lumi oli yöllä lisääntynyt parikymmentä senttiä. Piha oli puhtaan valkea, samoin metsä. Kaikkialla niin valkoista.

Lumen paljoutta ihastellessani harmittelin samalla saamattomuuttani, miksen jo eilen tai toissapäivänä käynyt hakemassa joulukuusta.  Sähkölinjan alta sen olisin löytänyt tahi voisin ottaa myös metsän reunasta, missä kuusella ei ole mahdollisuutta pellon takia kasvaa isoksi puuksi. Juuri sellaisen  pienen kuusen kuvittelin tupaani. Kaataisin sellaisen kuusen, jolla ei olisi mahdollisuuksia kasvaa isoksi.

Huomenna on luvassa lisää lunta, joten parasta ottaa saha ja lähteä heti etsimään joulukuusta. Paikka paikoin tuisku on kasannut lumen polveen asti ulottuviksi kinoksiksi, mutta ei estä  kuitenkaan haitalle asti kulkua.

Viimein silmään osuu osittain ojan penkalla kasvava kuusi, joka näyttää lumisena oikein sievältä.  Menen sen luo ja kopistan siitä suurimmat lumet. Katselen kuusta arvostellen kiertäen sitä ympäri. Äkkiä kuusi kuiskaa minulle hädissään.

-  Älä hyvä ihminen kaada minua! Kasvaisin mielelläni vähän isommaksi.

Hämmästyn hirveästi. Ei voi olla totta! Eihän kuuset puhu. Pelkään ajatusteni tekevän minulle tepposen. Kuusi on hyvin kaunis, joten rupean kuiskuttelusta huolimatta potkimaan lumia pois sen juurelta. Kumarrun aikeissa sahata, mutta muutan mieleni ja lähden pois.

 Kiertelen metsää edes takaisin, ristiin rastiin. Ravistan lumia löytämieni joulukuusiehdokkaiden harteilta. Kumarrun uudelleen sahaamaan, mutta taas kuuluu.

-  Älä hyvä ihminen kaada minua! Kasvaisin mielelläni vähän isommaksi.

-  Joko taas? Äimistyn. Tämä rupeaa tuntumaan hulluudelta. Jospa vain minä ajattelen, ettei tätä puuta voi kaataa, eikä tätä, eikä tätä ja kuvittelen puiden puhelevan minulle.

Kumarrun sahatakseni puun.

Ei, ei sittenkään. Lähden yhä eteenpäin ilman kuusta. Minusta tuntuu, ettei sahakaan ollut suostuvainen yhteistyöhön. Vielä kolmannenkin kuusen kohdalla käy samoin. Puu kuiskaa, älä hyvä ihminen kaada minua. Minä en myöskään sitä kaada, vaan tulen lopulta kotiin ilman joulukuusta. Ehkä tänä jouluna olen ilman joulukuusta.

Myöhemmin kukkaostoksilla käydessäni huomaan puutarhalla joulukuusirivistön. Ostaisinko täältä   joulukuusen?

Olin löytänyt kassiini muutaman tulppaanin ja hyasintin, jotka aion istuttaa asetelmaksi joulupöytään.

Mutta joulukuusiasia askarruttaa.

Myyjä tulee kysymään, olenko valinnut. En ole, kun en tiedä, minkä valitsen. Kaikki ovat kauniita. Ovat varta vasten joulukuusiksi kasvatettuja.

A- haa. En taida tehdä kuusikauppaa. Ovat liian isoja tupaani. Myyjä lähtee pois, samoin minä toiseen suuntaan, kunnes kuulen pienen äänen.

-  Osta, hyvä ihminen minut. Olen joulua varten kasvanut. Jos minua ei kelpuuteta joulupuuksi, minut silputaan uuniin tai kompostiin. Sitä en toivo.

-  Osta ja korista minut joulupuuksesi.

Ostin puun ja kiikutin sen kotiin autotalliin aattoa odottamaan. Ehkä joulukuuseni kuiskaa minulle jotain aattoiltana.

Teille kaikille niin hyvää joulunaikaa?

Eilen kyllästyin tyhjän panttina olleisiin suksiini eteisen nurkassa, missä ne olivat kököttäneet pohjoisesta tulon jälkeen viikkotolkulla. Nappasin sukset kainaloon ja kiikutin ne piha-aittaan. Vesi litisi saappaiden alla pihan poikki harppoessa ja nurmikko viheriöi, joten turha haaveilla  hiihtämisestä. 

Räväytin aitan oven lukosta auki saatuani selkosen selälleen Kun silmäni tottuivat hämärään, rupesin erottamaan ja varsinkin tajuamaan, mitä siellä on syksyn mittaan tapahtunut.

Voi taivahan talikynttilät, mitkä bileet siellä onkaan olleet! Siunailin ovella. Aitta on vallattu totaalisesti ja järjestetty aivan uuteen uskoon. Minä olin sen siistinyt loppukesästä. Olin järjestellyt sukset paikoilleen, samoin pestyt matot kauniiseen pinkkaan vanhan hetekan päälle. Pinon päällimmäiseksi taittelin edellissyksynä rikkoutuneen muovisen uima-altaan. Monet pussukat leikattuja matonkuteita nostin riti rinnan aitan ylähyllylle villalankakerien viereen.

Nyt on vietetty juhlat Kapernaumissa! Juhlijoita ei näkynyt, mutta arvasin. Syyttävä sormi osoitti heiluhäntää, jonka näin viikolla omenapuussa. Sillä oli silloin iso omena työstettävänään. Väliin se söi sitä, väliin koetti kuljettaa mukanaan. Muutamaan otteeseen omena putosi, mutta orava haki sen takaisin.  Ilmeisesti se on ajan kanssa saanut vietyä lisää ruokaa aittaan, jonne on alkanut tehdä talvikotia.

Pari metriä korkealla olevalta hyllyltä oli viskottu parisenkymmentä matokude- ja villalankakerää alas. Osa niistä oli pudonnut uima-altaan poimuihin, mutta suurin osa lattialle, johon ne oli silputtu pikku palalasiksi. Olipa kaksi kerää purettu ikään kuin ”hisseiksi”. Toisen kerän pää oli hyllyllä ja toinen lattialla. Varsinaiset viritykset! Olisi ollut mielenkiintoista nähdä taiteilija trapetsillaan.

 Ei tämä vielä riitä, että aitan sisustus oli uudessa mallissa. Myös muutaman pässinpökkimästä kehrätyn villalankakerän löysin läheisen kallion takana olevasta metsiköstä, kun uteliaisuuttani  lähdin johtolangan perässä tutkimusmatkalle. Kerran aikaisemminkin olen samaisesta metsiköstä lankojani kerännyt. Sitä saa, mitä tilaa, tuli taas todistettua.  

Tietysti orava valitsee pesäpaikakseen toistamiseen aitan, mikä sen suojaisempi, mutta miksi sitä huvittaa kuljettaa villalankaa ulos. Talviasuttavaa huvilaako varten? Joka tapauksessa on suorastaan koomista löytää lankojaan metsästä. Jos olisin ollut fiksu ja järkevä, niin en olisi matonkuteita enkä lankoja aittaan enää jättänytkään, vaan uskonut kerrasta. Aina tuollaiseen piharakennukseen joku pikku eläin pääsee, vaikka kissan kulkuaukkokin oven alanurkasta on ollut suljettuna.

Nyt itselle – ähäkutti ja oravalle lämmintä ja turvallista talvea! En viitsi sen kummemmin ruveta aittaa siivoamaan. Saisin sen tehdä keväällä uudelleen. Siirrän kuitenkin omat tärkeäni sieltä pois. Sukset saavat jäädä, tuskin orava niitä saa liikkeelle.  Tai jos saa, niin hiihdelköön niillä sitten mielin määrin.

Huom! Arvontaani on vielä aikaa osallistua - täällä.

Syksyiset kuulaan kirkkaat aamut ovat upeita. Kylmän yön jälkeen kaste kimaltelee joka heinän korrella, puun lehdellä ja kukkasessa. Ilma on koleaa ja samalla ihanan kirpeää.

Kun riisuin pasuunakukkaa yöpuvustaan, meinasivat sormet kohmettua, niin kylmältä harsokin tuntui.

Ennakoin illalla, että tulee kylmä yö. Raahasin lumikolalla pienemmät pasuunakukat autotalliin, mutta isoa ei saa enää mihinkään, joten puin sen yöpukuun. Haluaisin kuitenkin ihastella sitä vielä syksyn mittaan ja nähdä sen kukkivan täynnä pasuunoita, sillä nuppuja on valtavasti.

Pakkasta ei nyt tullut. Mittari näytti matalimmillaan olleen +1.8.

Kasvihuoneessa tuskin kaikki tomaatit ehtivät kypsyä, muuten vähäinen sato on sieltä jo poimittu. Viinirypäleitä tuli likimain ämpärillinen. Zilga tekee makeat rypäleet. Tänä kesänä niitä tuli ehkä aiempaa vähemmän, mutta hieman isompia. Jätin muutamia terttuja poimimatta ja käyn niitä maistelemassa aamuisin, kun muutenkin piipahdan sanomassa huomenta kasvihuoneelle.

 Illalla ajattelin tehdä samanlaisen syyskranssin tuvan ovelle, kuin viime syksynä. Silloin olin hieman myöhässä vaahteran lehtien suhteen, nyt olen aikaisessa.  Pihalla oli joitakin pudonneita lehtiä, mutta olivat käpristyneet pahasti, eikä niissä ollut vielä juuri punaista, ei keltaista. Muutaman ruusun tein harjoituksen vuoksi, jospa sitten onnistuisi paremmin, kun on tarpeeksi lehtiä, mistä ottaa ja valita.

Tiitsan vanhasta blogista olen mallia ottanut. Siellä on hyvä opastuskin. Tiitsailusta sinne löytää.

Syksy osaa herkistellä. Se suorastaan hemmottelee. Päivät ovat olleet aurinkoisia ja lämpimiä. Pihan suuret kalliot keräävät vähän lämpöä. Ne ovat saamassa myös syysasua jäädessään koivunlehtien peittoon. Toivottavasti kallioiden läheisyys estää pakkaselle arimpia kukkijoita heti ensimmäisinä pakkasöinä paleltumasta.

Apilat ei taida pienistä pakkasista välittää. Vaikka pihassa on paljon erisorttisia apiloita, en ole koko kesänä löytänyt nelilehtistä! 

..en ainakaan minä ole sen ystävä nyt, kun se meni kaatamaan minun pasuunakukkani. Otti ja tempasi nurin koko komeuden. En olisi uskonut, että tuuli pystyy kaatamaan saavissa olevaa kaksimetristä ja monihaaraista, kukintoja täynnä olevaa pasuunakukkaa.

Luulo ei ole tiedon väärtti. Niinpä sain kerätä maasta kymmenittäin oksia ja kukkasia, kun väänsin saavia pystyyn. Siltä varalta, että kumoon meneminen toistuisi, sidoin saavin matontamppaustelineeseen kuormaliinalla. Parempaa konstia en keksinyt.

Tuulelta ovat saaneet sapiskaa myös koristepavut. Niille ei riittänyt kesän alussa hallan kanssa taistelu. Siitä selvisivät, niin nyt tuuli raastaa niitä innolla.

Kelloköynnöksen asiat eivät ole paremmin. Eilen vielä ihastelin sen kahta auennutta kukkaa. Tänään tykästyi toiseen tuulikin ja nappasi mukaansa. Onneksi minulle jäi ihailtavaksi toinen.

Jasmiini hakkaa pirtin ikkunaa.  Minun pitäisi ehkä mennä tuulen avuksi ja leikata jasmiinia, ennenkuin se rikkoo ikkunan.

Naakka etsi levähdyspaikkaa. Se valitsi liikennemerkin ja pysäköi siihen. Juuri ja juuri pysyi siinä. Vähällä kyllä, ettei pudonnut takaisin siivilleen.

Minä en ole tänään tuulen ystävä, ehkei sitä ole naakkakaan.

Sain siskoltani juhannustuliaiseksi kirjan ”Kesän makuja yrteistä”. Hän tuntui tuntevan makuni. Selasin päällisin puolin kirjan heti saatuani, mutta varsinaisesti vasta viime päivinä olen tutustunut sen antiin enemmän.

Kirja on Monika Ahlbergin kirjoittama ja Vuokko Tarpilan suomentama. Ulko- ja sisäasuiltaan se on värikäs ja sisältää lukuisia koko sivun kokoisia värikuvia yrteistä ja niillä maustetuista ruoka-annoksista. On myös ruoka- ja leivontaohjeita, sekä yrttimausteliemiä ja yleistä tietoutta yrteistä että niiden käyttömahdollisuuksista.

Kasvihuoneinnostuksen vallassa kiinnostuin aikanaan yrteistä. Muutamana kesänä omassa kasvihuoneessa onkin kasvanut yhtä sun toista yrttiä. Niiden käyttö on ollut toistaiseksi keittiössä melko ontuvaa. Tietenkin tilli ja persilja ovat tuttuja. Seuraavaksi eniten käyn nappaamassa sitruunamelissaa. Toki viime syksynä kuivasin pikku pussukkaan laventelia. Maustekaappiin sain basilikaa, meiramia, timjamia, salviaa, rosmariinia.

Nyt saan uutta ja uudenlaista puhtia kirjan annista.

Mielenkiintoisinta minulle taitaa olla mausteliemet purkeissa ja pulloissa. Niissä on makuja ja silmänruokaa, eikä ole vaikeaa toteuttaa.

esim. tässä Tilliöljyn ohje: Pane tillinoksia pitkulaiseen pulloon ja valuta öljyä yrttien peitoksi. Sulje pullo huolella.

( kuva kirjasta)

Tavallaan aloitin tämän kokeilun jo kesän alussa keittämällä kuusenkerkkäsiirappia.  Jos ei kerkät aivan yrttejä olekaan, niin eksoottista makua kerkkäsiirapissa kumminkin on. Maistui todella herkulliselta vaniljajäätelön kanssa. Siirappi sopi grillipossupihville siveltynä, eikä ollut hassumpaa kesäsalaatissakaan. Tuli testauttua.

Kokeilin uudella tavalla myös nokkosta. Ämpäripottuni saivat herkullisen vihreän kastikkeen.

Nyt tämän kirjan innoittamana lähden keräämään kurkkuyrtin kukinnot ja saman tien pussillisen kehäkukan terälehtiä. Niitä riittää pihalla nypittäväksi leipätaikinaankin. On kuulemma köyhän miehen sahrami!

Kurkkuyrtin kukka karkottaa surumielisyyttä, tuottaa onnea ja antaa rohkeutta. Luulen, että sitä minun puutarhassani tulee kasvamaan ensi kesänä laajimmassa mahdollisessa mittakaavassa.

Kirjassa kerrotaan myös lopuksi ruumiin ja sielun hemmottelusta yrteillä. Selvähän se, että yrtit ovat arkipäivän piristysruiske! Ne innoittavat kaikenlaisiin kokeiluihin. Jos en kumminkaan viitsi kasvovettä tekemään, niin yrttisellä kukkaisjalkakylvyllä voisin kumminkin hemmotella jalkojani.  Mielestäni ne olisivat tuollaisen kylvyn arvoiset.

  ( kuva kirjasta)

Mustikat kypsyvät hurjaa vauhtia. Ensimmäisistä mustikoista leivottu mustikkapiirakka on yksi kesän parhaita herkkuja.

Muutamaan vuoteen ei näillä seuduin ole ollutkaan hyvää mustikkavuotta. Tosin meren läheisyydestä ja saarista on mustikkaa silloinkin löytynyt, mutta ei minun ympäristöni lähimetsistä.

Lähdin illalla tarkastamaan tämän kesän mustikkatilannetta ja yllätyin, sillä mustikka oli kutakuinkin kypsää. Poimin pari litraa. Sen verran, mitä tarvitsin ihka ensimmäiseen mustikkapiirakkaan, jonka heti aamutuimaan leivoin murotaikinapohjaan. En malttanut ruveta tekemään pullataikinaa, vaikka tykkäänkin, että se on juuri se ainut oikea mustikkapiirakanpohja.

Olkaa hyvät ja maistakaa!

Juhannusruusu ja valkoinen pionini ovat kylväneet terälehtensä maahan. On kuin lumisade olisi yllättänyt paikallisesti.

Ilokseni uudet valkoiset kukkijat puhkeavat kukkaan lakastuneiden tilalle.

Kermanvalkoinen varjolilja on puolittain kukassa, ylemmät kukat vielä kukkavarressa nuppuisia. Mielestäni kukkaryhmä on tässä vaiheessa kaunein.

Varjoliljan yksittäinen kukka on luonnon taideteos.

Myös parikymmenvuotinen jasmiini on täydessä loistossaan minä hetkenä hyvänsä. Se on kasvanut korkeaksi ja peittää hieman harmittavasti ikkunaa, mutta en raaski sitä leikata. Nautin jasmiinin tuoksusta, kun avaan ikkunan. Kukkiva jasmiinipensas on romanttinen.

Puutarhassa kasvaa mattona päivänkakkaraa, joka on täysin villiintynyt. Useana kesänä ajan sen leikkurilla armotta nurin, kun sitä on niin paljon, sielläkin, missä en haluaisi. Nyt tein poikkeuksen ja jätin laajat alueet päivänkkaraa kasvamaan. Ja kakkaroita todella piisaa!

Metsämansikan

maku on niin kesäinen

tuoksua myöten

Kuinka monta mansikkaa

sinä pujotat heinään?

Suloista suvea kaikille!

Lähdin aamupäivällä pyöräillen kauppareissulle. Harmittelin etten huomannut ottaa käsineitä. Kolea ja tuulinen sää palelsi sormia. Lämpöasteita taisi olla vain kymmenkunta. Vaikkei ilmojen puolesta niin hehkeää olekaan, niin kesää kuitenkin. Tienpenkat on kauniita. Siellä kukkii lupiinit, kurjenpolvet, hiirenvirnat, harakankukat, mäkitervakot,  ohdakkeet, kissankellot ja niittynätkelmät. Paljon vielä muitakin.

Vienosti tuulessa taipuivat kissankellojen hennot kukat. Olivat niin liikkuvaisia, etten tahtonut kuvaa saada.

Puolentoista kilometrin mittainen kauppareissu venyi kaksituntiseksi, kun takaisin polkiessa muistin näkemäni Tiekirkko-kyltin ja päätin poiketa Tiekirkkoon. Vain pieni mutka ja olin kirkon avoimen rautaportin edessä, josta johti suora hiekkatie kirkon ovelle, joka oli puolittain auki.

Kirkon eteisessä minut otti vastaan vanhan puun tuoksu. Hyvä tuoksu.  Ympärillä oli täysi hiljaisuus. Kirkkomaalta eivät kuuluneet enää ruohonleikkureidenkaan äänet.

Seisoin tovin kirkon sisäovella. Kynnykseltä oli matto alttarin reunaan asti. Päätyikkunaa vasten oli Kristus ristillä.

Luulin olevani ensin täysin yksin kirkossa. Kuitenkin tovin seisottuani  sakastista tuli nuori nainen opastamaan, mikäli mahdollisesti haluan kysyä jotakin.

Kirkko on Pyhän Olavin kirkko, rakennettu keskiajalla, 1400-luvulla. Siellä on erittäin paljon maalauksia. Kaikki holvitkin ovat maalausten peittämät. Maalaukset on ajoitettu 1470-luvulle ja ne on maalari Petrus Henriksson signeerannut.

Tottakai tutustuin myös sakastiin ja nousin portaat saarnastuoliin, sekä urkuparvelle.

Kirkkomaalla lähellä kirkkoa oli paljon vanhoja hautoja, vanhoine rautaristeineen. Kirkkomaalla kulkeminen on aina hyvin puhuttelevaa. Nytkin luin paljon tuttuja nimiä. Tuttuja siksi, että olin työsarkani aikana näitä ihmisiä hoitanut.

Kirkossa oli lämmin ja minulla oli lämmin ja hyvä olo. Kirkkomaalla kävellessäni ja hautakiviä katsellen kesäpäivän kylmyys ei enää tuntunut.

Monesti minulla on ollut mielessä pistäytyä nimenomaan Tiekirkossa ja tänään sen tein.

Innostun niin helposti kokeilemaan kaikenlaista. Löysin Tiitsan sivuilta joku aika sitten asiaa Luonnonkukkien päivästä, joka on siis tänään. Vuoden 2009 Luonnonkukkien päivän teemalaji on ketoneilikka. Tietenkin koetin löytää pihaltani ketoneilikkaa. Tiedän, että on, mutta ei ole vielä kukassa. Kävin katsomassa naapurinkin ketoneilikoiden tilanteen. Sama juttu.

Tein sitten Luonnonkukkien päivän pihakasviretken omalla pihalla ja etsin niin paljon kuin mahdollista eri luonnonkasveja. Paljon löytyikin, mutta märkyys haittasi.

Päivä on ollut sateinen, kuitenkin sateen alla keräsin pihakuusesta sen kerkkiä liki litran. Kipinän sain Demetriuksen blogista. Hän oli puolestaan bongannut kerkkäsiirapin teko-ohjeet  Arjan askartelupajasta. Sieltä minäkin reseptin hain, mutta puolitin ainekset, kun olin vähän epäilevä tuomas.

Nyhdin siis kerkät ja keittelin reilusti parisen tuntia. Keitoksesta lähti hyvin mieto pihkan ja neulasten tuoksu. Keitoksen väri oli suorastaan ruma ennen kerkkien siivilöimistä. Sokerilisäyksen kanssa kiehuttuaan väri alkoi muuttua tosi herkulliseksi. 

Valmis siirappi on villin makuista. En osaa kunnolla kuvailla, mutta se on makeaa, siinä vivahtaa vihreä maku, neulasten maku, kirpeä maku.

Juhannuksena sitä kokeilen vaniljajätskin kaveriksi, lättyjen kera, ehkäpä grillipihveille tai hedelmäsalaattiin, mihin nyt keksinkin. Mutta ei makeaa mahan täydeltä.

Istuin illalla pitkään pihassa. Aurinko ei ollut laskenut ja ilta oli lämmin. Lämpöasteita oli vielä puoli kymmeneltä yli 19 ja lähes tyyntä. Kuuntelin ja katselin veden lirinää piha-altaalta. Silloin tällöin, hyvin harvakseltaan helähti myös tuulikellon vieno ääni.

Maailma oli tuoksuja täynnä. Vielä tuoksui hennosti tuomi, mutta valtavien sireenikukintojen tuoksu rupeaa olemaan kohta voimakkaampi. Sen tunsi jo.

Kun ei ollut tuulesta haittaa, innostuin kuvaamaan katajaa, joka kukkii. Se lennätti päivällä keltaisia pölypilviä tupsauttaessaan siitepölyä tuuleen.

Kuvasin hentoja tammen kukkia, joita en ole edes aiemmin huomannut! Tämän kevään kuvausinnossani olen löytänyt luonnosta ”ihmeellistä monta”

Päivällä luontoretken suuntauduttua lähilammelle matkalla ihastelin mustarastaan musisointia. Se jaksaa yhä. Käki on hiljentynyt, sillä pidempään aikaan en ole sitä enää kuullut.

Metsässä kukki metsätähdet, kosteikoilla suopursu. Ja lammella uiskenteli telkkä-äiti neljän poikasensa kanssa. En niitä kuitenkaan saanut kuvattua pokkarilla.

Linnunpöntöistä kuului sirkutusta. Monessa on jo poikaset ja lopuissa parasta aikaa haudonta. Käenpiian ajamat kirjosiepot ovat hakeutunet muualle, mutta en ole käenpiian ääntäkään ryöväysretkien perästä kuullut. Mahtaako se sittenkin pesiä valtaamassaan pesäpöntössä?

Haarapääskysten pesään ilmestyi lauantai-iltaan mennessä viides muna. Taitaa olla luku täynnä ja alkavat hautomaan.

Muutamaan yöhön ei ole ollut pelkoa hallasta. Toki sen vaara ei ole vielä ohi. Ensi viikolla aion kurkistaa yhteen pottuämpäriin. On mielenkiintoista, mahtanko löytää sieltä uutta perunaa. Naapuri näkyi päivällä ottavan kuokalla pellostaan tämän kesän satoa. Maistus jo mullekin!

VIHREÄ TUNNUSTUS. Kiitos Villiturkillle.

Minä haluan ilahduttaa teitä kaikkia tällä ihastuttavalla pikku kuvalla!

Kun Villiturkilta tupsahti tällainen vihreä tammenterho, jonka sisältä kurkistaa sievä, pikkuinen veitikka hyvää mieltä tuoden, katsahdin heti pihatammeen. Siinä ei ole vielä kohtakaan terhoja. Siihen on juuri ja juuri puhjenneet lehdet. Koko vanha tammi näyttää nyt niin nuorekkaalta tässä kellanvihertävässä asussaan. Terhoja saa siis odottaa – pitkälle syksyyn. Joskus olen niitä maasta kerännyt, mutta ihmeen vähän niitä löytyy. Häviävät kai parempiin suihin jo puusta.

Tammi on hitaanpuoleinen saamaan keväällä lehtensä. Vastavuoroisesti se ei syksyllä pudota niitä, vaan vasta seuraavana varhaiskeväänä.

”Lujaa tammea on pidetty jo antiikin aikana mätänemättömyyden vertauskuvana ja myös kuolemattomuuden vertauskuvana. Myös toisenlaisia tarinoita löytyy. Suomalaisessa kansanrunoudessa tammipuu on "puu katala" joka kasvoi niin suureksi, että se peitti koko taivaan ja pimensi maan. Väinämöinen oli sankari, joka onnistui kaatamaan valtaisan puun. ”

 Mielenkiinnolla olen seurannut myös saarniani. Nyt se rupeaa olemaan pienessä lehdessä ja erittäin kaunis. Vieläkään en tiedä, onko oma saarni hede- vai emipuu.

 Niin ikään haapa saa tavallisempia lehtipuita myöhemmin lehtensä. Nuoret haavikot näyttävät auringonvalossa nyt lähinnä punaruskeilta, mutta lehdet kasvavat nopeasti ja ovat täyskasvuisina jo vihreitä.

Haapa kahisee, havisee. Ei kait niin tyyntä ole koskaan, etteikö haavan latvus kahiseisi. Vanhan tarinan mukaan kahina on haavan kirous. Juudas hirttäytyi haapapuuhun annettuaan Jeesuksen ilmi vangitsijoille.

”Haapapuun värisevät lehdet ovat antaneet alun monelle kertomukselle. Haapa on paha puu, useimmat kertomukset voidaan jakaa seuraaviin: Jeesuksen risti oli haapapuinen, Juudas hirttäytyi haapaan, haapa ei kumartanut Jeesusta tai haapa ilmiantoi Jeesuksen.”

Kylläpä taas kerran ajatukseni rönsyilivät Villiturkilta saamastani vihreästä tammenterhosta tammen kautta saarniin ja haapaan. Taisin rakennella varsinaisia aasinsiltoja.

Ollapa rönsyily puoliksikin  näin kaunista kuin kevätlinnunherne, jota kasvoi haavikossa kielojen lomassa.

Sydämellistä sunnuntaiaamua! Aurinkoista, lämmintä ja tuoksuvaa. Suuret tuomet kukkivat pihan laidalla levittäen tuuleen hurmaavaa tuoksuaan.

Nurmikko on hyvinvoivan vihreää ja sinne tänne rupeavat voikukat aukaisemaan yöksi suppuun vetäytyneitä kukintojaan. Lemmikit kukkivat yhä sinisiä mattoina monin paikoin. Norjan angervo l. morsiusangervo on parhaillaan valkeassa hunnussaan.

Onneksi on vielä paljon kukkasia, jotka ovat nuppuina. Pionit, päivänkakkarat, kullerot.

Monien omanapuiden ja kirsikkapuiden nuput ja kukinnot ovat herkkyydessään ihastuttavia

Kunpa yöpakkaset olisivat jo ohitse! Toivon sitä myös metsämansikan  ja mustikan kukkimisen vuoksi, etteivät palaletuisi. Mustikka kukkii todella runsasti tänä vuonna.

Joka-aamuinen pihakierros on uusia ihmeitä täynnä. Lapsuuden kodissa jo mieleeni jäivät isän särkynyt sydän ja äidin matalat iirikset. Myös omassa pihassani on niille aina paikka. Ne ovat jotenkin muistojen kukkia minulle.

Pari päivää sitten myös blogini sai sydämiä! Tästä huomioimisesta kiitän kauniisti Utua, joka singautti minulle kaukaa hehkuvia sydämiä.

Minä singauttelen niitä täältä Pollen suurista saappaista teille kaikille, hyvät lukijani!

Jos on ihmisillä keväisin monenmoiset kiireet, niin samoin on myös linnuilla. Ensinnäkin niiden pitää löytää puoliso, mutta jos semmoinen on ennestään, niin ainakin pesän rakennus on esissä. Joskus toki kelpaa vanha pesä, mutta useimmin linnutkin haluavat uuden huushollin.

Viime keväänä rakentamiini pesäpönttöihin on muihin, paitsi yhteen tullut asukkaat. Muutamaan kertaan pöntöt on kevään kääntyessä kesäksi vaihtaneet asukkaitakin. Talitiaiset on häädetty pois kovin ottein. Yhteen ainokaiseen pönttöön on tinttipari jäänyt, vaikka sieltäkin kertaalleen heitettiin muutama muna pihalle. Näin pöntöllä vierailevan oravan, sekä myöskin kirjosiepon. Jompi kumpi on tekosen takana.

Talitiaisen pari munaa oli rikki nurmella ja yksi säilynyt rytäkästä ehjänä.  Tintit jatkavat kuitenkin pesintää.

Näin sievä on talitiaisen muna tässä työrukkaseni päällä. Lähes valkoinen, jossa epämääräisesti vaalean ruskeita pikku pilkkuja.

Tänään löytyi nurmikolta toisen pöntön lähettyviltä taas pikkuinen muna. Se on valkoinen ja aavistuksen talitiaisen munaa pienempi. Lähipöntössä asuu kirjosieppo.

Mittasin munan ja se on 18 mm.

Tämän tihutyöhön arvelen käenpiian tekeleeksi. Useampana iltana olen kuunnellut sen ääntelyä lähimetsikössä. Toissailtana kirjosieppouroksella oli tosi hätä, sen kuuli siepon ääntelystä. Seurasin pitkän aikaa, kun se lenteli levottomasti pesäpöntönsä edustalla. Sitten näin harmaan linnun lehahtavan lentoon ja liihottavan suoraa päätä toisen pesäpöntön suuaukosta sisään. Paikalle lensi myös hätääntynyt kirjosieppo.

Käenpiika viipyi kirjosiepon pöntössä useita minuutteja ja ulos tullessaan tarkasteli ensin pää reiästä ulkona, onko turvallista, ennen kuin lensi pois.

Tutkin lintukirjasta käenpiian käyttäytymistä. Siellä mainitaan, että käenpiika on lajina kovasti vähentynyt, jopa vaarantunut. Totta myös, että käenpiika valtaa ja tyhjentää tiaisten ja sieppojen pesiä itselleen heittämällä niistä munat pois. Nyt on mielenkiintoista seurata, kumpi pöntössä rupeaa asumaan kirjosieppo vai käenpiika. Jospa saisin siitä kuvan. Eilen kyllä yritin, mutten onnistunut. Liian nopea lintu minulle.

Haarapääskyset tulivat äitienpäivänä. Ihmeellistä, kun heti lensivät entiseen pesimispaikkaan, remonttitalliin. Muutaman päivän lentelivät ja yllättäen aloittivat rakentamaan uutta pesää. Kaksi vuotta on vanha kelvannut ja nyt on rakennettu uusi noin 30 senttimetrin etäisyydelle vanhasta. Mietin, onko pääskyset samat, vaiko viimekesäisiä poikasia?

Reilussa viikossa on pesä valmistunut sisustukseen asti. Monta reissua on pääskysten täytynyt lentää jokivarteen ja ottaa nokkaan mutasavea. Pesä on varsinainen taideteos, jossa on käytetty paljon ponien jouhia. Ne roikkuvat hienosti pesästä ja osuvat minua päähän, jos kävelen pesän alta.  Parhaillaan on menossa sisätyöt. Muutamia höyheniä siellä jo näkyi olevan.

Remonttitallissa ei passaa napsauttaa valoja loistelamppuihin. Enkä usko pääskysten tykkäävän kaiuttimista tulevasta musastakaan.

Pihaan on levinnyt jo muutamana päivänä mieto ja mielestäni erittäin miellyttävä tuoksu. Poppelit tuoksuvat. Puu on saanut kukintonsa päättymään ja kiiltävät kauniit lehdet verhokseen.

Vaahteran väritys on hento kellanvihertävä, kohta senkin kukinto on ohi.

Saarni on vielä lehdetön. Sen kukkanuput ovat avautumassa. Vaikka puu on ollut aina pihassa, vasta tänä keväänä olen kuvausinnoissani huomannut sen erikoiset kukinnot. Päivittäin niitä pitää käydä ihmettelemässä.

Tammi on yksinäinen, ylväs ja alaston. Täysin lehdetön vielä, siis todellinen toisinajattelija, joka ei pidä kiirettä. Oikeastaan sai vasta edelliskesän viimeiset lehdet riivittyä kevättuulten sitä ravistellessa.

Leikkasin eilen pihanurmikon ja samalla menivät kaikki ne tuhannet voikukat. Ei voi kieltää, etteikö piha näyttänyt kauniin keltaiselta matolta, mutta tietäen, että pian olisi ollut harmaa pölypilvi kaiken yllä ja miljoona voikukkaa lisää, niin annoin leikkurin nirhata ne kaikki.

Kun olin päässyt nirhaamisen vauhtiin, kyttäsin hiipien varjoliljojen luokse, etsien liljakukkoja. Onneksi ei löytynyt, mutta kielojen joukosta löysin pari . Toinen ennätti pudottautua maahan, enkä sitä löytänyt, mutta toiselle kävi ohrasesti. Pahasti olivat ehtineet syödä kielojen lehtiä.

Niin se vain on, että kielo kukkii myös pian. Muistan, miten menneinä vuosina joskus kävin poimimassa niitä juhannuspöytään. Nyt luulen pihassani loppuviikolla sekoittuvat kielon ja tuomen tuoksut.

Kasvihuoneessa kukkii. Kaksi isoa kärhöä on kukassa. Salaatit syötävän kokoisia ja kesän pihakukkapatoja varten kylvämäni ruusupavun taimet 10 senttisiä. Pasuunakukalle vaihdoin isomman astian. Se sai nyt ison saavin kodikseen. Odotan mielenkiinnolla, miten se suureksi se lopulta kasvaakan.

Viiniköynnös Zilga tekee kukkanuppuja. Voi, miten se on söpö.

Ämpäriperunoita saa ulkoiluttaa! Yöhallaa piisaa. Viimeyönäkin hieman.  Periksi en anna, sillä perunassa on myös kukkanuput. Laskin istuttaessani, että toukokuun lopussa voisi saada kattilaan uutta pottua. Kylmät ovat hidastaneet kasvua hiukan, mutta eiköpä kuitenkin ennen kesäkuun puoliväliä sato valmistu syötävän kokoon.

Mikä kasvi tämä on? Rikkaruohona sitä pidän ja nypin aina pois. Joku ristikukkainen se taitaa olla. Sen kukinto on pehmeyttä ja kauneutta täynnä.

Haarapääskyset tulivat. Näin eilen tämän kevään ensimmäiset. Niitä lenteli pihapiirin ympärillä kaikkiaan kolme. Oi, oi sitä viserrystä ja lentonäytöstä, minkä esittivät juhlapäivän kunniaksi, välillä pysähtyen istahtamaan televisioantennin päälle.

Nuo kolme tekivät perusteellista tarkastusta viime- ja toissavuotiseen pesään.  Yksi on porukassa liikaa, mutta kaikki pesää tutkivat kuitenkin. Liekö yksi viimevuotinen poikanen?

En lakkaa ihmettelemästä, miten tarkoilla suuntimalaitteilla pääskyset on varustettu, kun osaavat lentää samoille paikoille pitkien matkojen päästä. Tulevat tänne kylmään pohjolaan pesimään ja pesueensa kasvattamaan, lentääkseen takaisin ennen syksyn kylmiä.

Kunpa sää lämpenisi, ei ainakaan kylmemmäksi muuttuisi, että hyönteisiä piisaisi pääskyille ja muillekin linnuille ravinnoksi.

Eilinen ja edellisviikon sateet ovat saaneet ruohon nopeaan kasvuun. Myös voikukat kukkimaan ja vuohenputken lehdet kasvamaan roihahtamalla aivan kiusakseni.

Eilen kuvasin koivujen hentoja lehtiä.

Niityille on noussut kullero nupulle ja keto-orvokit kukkaan. Rentukka kukkii ojanvarsilla ja kosteikoissa, joihon paistaa suoraan aurinko. Kesän tulolla on hirmuinen kiire.

Pihan lehtipuista vaahtera on aukaissut hennon kellertävät kukkansa ja rupeaa tekemään lehtiä. Tammi on saanut juuri tuulen mukaan ravisteltua viimeiset vanhat lehtensä ja on aivan alastonna. Tuomi on valmis avaamaan kukkatertut minä hetkenä hyvänsä. Sen lehdet on jo niin suuret, että koko puu näyttää vihreältä.

Pihlaja samoin.

Poppeli kukkii lehdettömänä ja saarni on peräti oudon näköinen verhonaan kukkanuput.

Totta se on.  Käki kukkui. Kuulin tänään iltapäivällä sen kukkuvan useaan eri otteeseen.

Edellisviikon alkupuolella havaitsin jo käenpiian tulleen. Vanhan sanonnan mukaan viikko käenpiiasta kukkuu käki. Niin myös kävi tällä kertaa.

Myös kirjosiepot ovat ilmestyneet varaamaan pihapönttöjä. Vapunaattona näin ensimmäiset. Ottivat heti yhteen sinitiaisten kanssa.

Pääskyjä ei ole täällä vielä näkynyt.   

Ruoho viheriöi ja rikkaruohot rehottavat, varsinkin voikukat, jotka ovat nupussa. En välitä tuhota niitä, kun en onnistu siinä kuitenkaan. Vaahterakin avaa kukkansa piakkoin ja suuret nuput ovat myös pihapihlajalla. Tuntuu, että kaikki on niin aikaista, sillä on vasta kolmas toukokuuta. Koivun hiirenkorvat ovat kuitenkin pienet.

Metsässä kukkii kaikkialla. Ei oikein tiedä, mihin jalkansa laittaa, kun maa on sinivuokkojen tai valkovuokkojen peittämää. Kaunista.

Kevät on tenhoa, taikaa.

...teille blogiystävät ynnä kaikki lukijani sekä tervetuloa toukokuu.

Varsin osuvasti on aikoinaan Mikael Agricola runoillut toukokuusta

Koko luondo nyt wircopi,

meri, maa ja taivas ihastupi.

Iloijtkan sijs wanha ja nuori.

Linnut laulauat ja maa on toore.

Kylue ja äle yrtit säästä,

äle kedhest ja kesiwardhest werda pääste.

Runonsa lopussa Agricola antaa kansalle terveysvalistusta. Toukokuussa saa iskeä suonta ja  kupata muualle kehoon paitsi ei käsiin ja käsivarsiin.

( Faktaa Kustaa Vilkunan Vuotuinen Ajantieto)

Luin aamulla ahvenkeiton ohjetta jostain vanhasta Pirkasta. Minä, joka olen uskotellut itselleni vuosikymmenet, miten allerginen olen kalalle, etten saata sitä suuhuni panna lainkaan, innostuin ahvenkeitosta. En kuitenkaan lehden ohjeen mukaan valmistetusta, vaan mieheni kokkaamasta omalla sovelletulla reseptillään.

Mökkimaisemissa ollessani olen nyt innokas mato-ongella ja virvelillä kalastaja, mutta ylemmältä taholta on kuulunut määräys, sen saa kalastaa, mitä syö. Se on hiukan rajoittanut intoani ja olen opetellut syömään enemmän kalaa, että voisin kalastaa enemmän.

Mieheni keittämä kalakeitto on mieleeni. Samoin hänen paistamansa ahvenet, jotka on nyljetty, että ahvenen pintaan tulee herkullinen rapeus. Muussa muodossa kala ei vielä maistu.

Tänään ajattelin siis saavani illalla ahvenkeittoa. Totta kai tori oli kiinni, eikä yhdessäkään kaupassa ollut ahvenia, kun ei ollut kalatiskiäkään.  Kaikki kalastusvälineet ovat mökillä ja me taas kotona. On tyypillistä, että tarvitsemansa vaate tai työkalu on aina väärässä osoitteessa. En luovuttanut kuitenkaan heti, vaan päätimme poiketa ostamaan onkivavat plus muut tykötarpeet. Niille kertyi hintaa yhteensä 13.40 €.  Tämä ostosreissu teki autolla ajoa noin 25 kilsaa.

Kun onget oli kunnossa, lähdettiin kaivamaan kastematoja. Ensin pelästyin, onko maa niin roudassa, että madot ovat liian syvällä. Toki kompostia kaivamalla niitä olisi löytynyt, mutta helpommalla lapioitiin kasvimaalta. Matopurkiksi uhrasin tavallisen pakasterasian, jonka kanteen piti kaivertaa muutamia pikku reikiä.

Hetki mietittiin, lähteäkö merelle vai järvelle kalaan.  Päätettiin mennä meren rantaan. En huomannut edes kalakalenterista katsoa, liikkuuko kala vai ei. Olin hyvilläni, kun näin rannalla muitakin onkijoita. He vähän ihmettelivät tähän aikaan huhtikuusta mato-ongintaa, kun itse kalastivat pohjaongella. Väittivät, että ahvenet on vielä syvällä, kun vesi on kylmää.

Vähät me miesten puheista. Siihen vain työnnyttiin ja heitettiin onget pyytämään.  Ilma oli kolea. Mereltä tuli tuulen mukana suolainen tuoksu. Joutsenet uiskentelivat lähistöllä ruokailemassa ja lokkien kirkuna oli yhtä mittaista. Kalaa ei tullut ja päätettiin vaihtaa paikkaa. 

Paikan vaihtaminen ei auttanut. Ei seuraavakaan paikka ollut yhtään parempi. Onneksi oli kamera mukana ja kävin valokuvaamassa merellistä maisemaa kyllästyttyäni tuijottamaan kohoa.

Puoli päivää meni kalareissulla ja ajokilometrejä tuli varmasti viisikymmentä, mutta ahvenia ei saatu, eikä ahvenkeittoa illalliseksi. Muuten oli oikein hyvä reissu, vaikka saamattomille ahvenille tuli hintaa. Onneksi kotona oli grillimakkaraa!

Madot pääsivät takaisin peltoon ja onget jäivät autoon odottamaan uutta kalareissua, jospa ensi kerralla ahti soisi ahvenkeittokalat. 

Ahvenkeitto kahdelle

 Liemi:

½ l vettä

1 sipuli, lohkottuana

1-2 porkkanaa lohkottuna (koosta riippuen)

pala selleriä lohkottuna

pala palsternakkaa lohkottuna

kalan perkeet

kalamaustetta 1tl

ripaus suolaa

Keitä noin ½tuntia, jolloin maku on irronnut liemeen.

Siivilöi liemi

 Keitto:

Siivilöityyn liemeen

1 porkkana ohuina siivuina

1 sipuli silppuna

2-4 peruna paloiteltuna

Tarkista neste. Lisää vettä, että juurekset peittyvät reilusti.

Kun keitto alkaa kiehua, lisää nyljetyt ahvenet ja keitä niitä muutama minuutti

( niin kauan, että liha irtoaa ruodoista)

Nosta kalat pois ja selvitä lihat ruodoista. Anna keiton kiehua, kunnes juurekset ovat kypsiä

Lisää ruokakerma 2dl ja anna kiehahtaa.

Ota liedeltä ja lisää ahvenpalat

Ripota tillimurskaa runsaasti päälle

Tarkista suola

Hauduta hetki

Etsiessäni jotain, osui silmiini kakkalista. Siitä on kauan, kun kirjoitin sen paperilappuselle erään kesämökin huussin seinältä. Aina hyyskässä asioidessa sitä tuli tavailtua ja naureskeltua, miten siinä piileekään vinha totuus.

Huussikuvat ovat lapsuudenkotini ulkopuuseestä, jonka muutama vuosi sitten siskoni kanssa tuunasimme tähän malliin.

        - KAKKALISTA -

KUMMITUSKAKKA:

Tiedät kakanneesi, vessapaperissa on kakkaa, mutta pönttö on tyhjä.

TEFLONKAKKA:

Tulee ulos niin livakasti, ettet huomaa sitä lainkaan. Ei jätä jälkiä paperiin, joudut kurkistamaan pönttöön varmistuaksesi siitä, että olet kakannut.

SIIRAPPIKAKKA:

Edellisen vastakohta, koostumukseltaan kuin tummaa tervaa. Pyyhit takapuolesi ainakin 12 kertaa ja silti se jää likaiseksi. Päädyt tunkemaan vessapaperia alushousuihisi, ettei niihin tulisi tahroja. Kakka jättää pönttöön pysyvät jarrujäljet.

” JOSPA SITTENKIN ” KAKKA:

Olet jo pyyhkinyt reikäsi ja valmistautunut nousemaan pöntöltä, kun huomaat, että sitähän tulee lisää!!

”POKSAUTA VERISUONI” KAKKA:

Tällainen kakka tappoi Elviksen. Ei putoa ennen kuin olet ylkäpäältä hiessä, tutiseva ja punainen punnerruksen voimasta. Tulee useimmiten silloin, kun sinulla on kiire.

VELLIMAHAKAKKA:

Kakkaat niin paljon, että painosi putoaa ainakin viisi kiloa.

”JUST NYT ” KAKKA:

Tällaisen sattuessa on parasta olla noin kymmenen  sekunnin etäisyydellä pöntöltä. Useimmiten siltä on jo pää ulkona, ennen kuin sinulla on housut kintuissa.

”KING KONG” tai ”PÖNTÖN TUKKIJA” KAKKA:

Tämä kakka on niin iso, ettei se mahdu pöntöstä alas ellet pilko sitä pienempiin kimpaleisiin. Henkari on tässä hyvä apuväline. Tämmöinen kakka tulee useimmiten, kun olet kylässä.

”MÄRÄT POSKET” KAKKA:

Kakka osuu veteen poikittain ja aiheuttaa ison molskahduksen, joka kastelee pakarasi ja sen ääni kiirii pitkälle! Hyvin yleinen kyläkakka.

TOIVOKAKKA:

Istut päntöllä krampissa, punnerrat ja pieraiset pari kertaa, mutta kakkaa ei vain millään tule.

KÄÄRMEKAKKA:

Tämä kakka on kohtalaisen pehmeä ja suurien piirtein peukalosi paksuinen. ( katsopas peukkuasi  !! ) Tuntuu kuin se olisi ainakin metrin pituinen.

KORKKIKAKKA  ( KELLUNTAKAKKA ):

Vielä kolmannenkin huuhtelukerran jälkeen se vain kelluu pöntössä. ”Hyvä Jumala, miten tästä pääsee eroon?” Tämä kakka on myös hyvin yleinen kyläkakka.

MEKSIKKOLAISKAKKA:

Tiedät että on OK syödä taas, kun takapuolesi lakkaa kirvelemästä.

OLUTKAKKA:

Tämä tulee kankkuspäivänä. Luulet, että kakka ei haise pahalta, mutta tämä ON paha. Useimmiten joku vielä odottaa vuoroaan vessaan jalat ristissä. Myös tämä kakka tulee ollessasi kylässä.

ILMAKAKKA:

Suunnattomalla voimalla äänitehosteiden kera ulos tuleva pienenpieni nokare. Hyvin yleinen kyläkakka.

VARPUSPARVIKAKKA:

Ominaisuuksiltaan hyvin löysä ja vauhdikas. Tulee ulos mahtavalla jyrinällä. Kakkaamisen aikana sinun on suljettava silmäsi. Aiheuttaa pysyvän hajuhaitan ja Tikkurilan värikartan sekä pöntön reunoille että vessan takaseinään.

Taianomainen kaunis susi

Vai onko susi ainoastaan pelottava, joka ei saisi kuulua meidän metsiimme lainkaan? Totuus lienee tällä hetkellä, että susi on uhanalainen eläin. Se on lain suojelema lainsuojaton ja äärimmilleen vihattu maineensa vuoksi.

Varsinais-Suomessa kiertää parhaillaan lista, siis netissä, jossa on jo yli kymmenen tuhatta nimeä. Nämä ihmiset tahtovat taajamasusien tappamista. Keskustelupalstalta ilmenee hyvin voimakas ahdistus ja pelko susia kohtaan, jopa niin, että joidenkin peruskunto kirjoitusten mukaan romahtaa, kun ei uskalla töiden jälkeen iltahämärässä lähteä lenkkeilemään!!

03.02 2009 (Uudenkaupungin Sanomat)

Uusikaupunkilainen susimies on kirjoitellut lehdissä aktiivisesti susiongelmasta, joka riivaa nykyisin jo vakkasuomalaisiakin kyliä ja syrjäseutuja.

Nyt hän on organisoinut mahdollisuuden mielipiteen ilmaisuun kaikille niille, jotka haluavat pitää sudet poissa pihapiiristä.

Netin suositulla www.adressit.com sivustolla on allekirjoitettavana adressi Susien vierailut asuintaajamissa.

Kuukauden kuluttua adressi toimitetaan eduskuntaan, maa- ja metsätalousministeriöön sekä EU:lle Brysseliin.

Ehdotetaan, miten kotieläimiä pitää suojata turva-aidoilla ja lapset kuljettaa koulun ja takaisin. Jos ihminen näin tekee, silloin se minun mielestäni sallii suden niskansa päälle. Ihmisestä tuleekin häkkiin suljettu ja susi liikkuu vapaana.

Tosiasiassa Suomessa susi on viimeksi raadellut kuoliaaksi lapsia tai ihmisiä yleensä yli sata vuotta sitten. Tuolloin 1800-luvun lopussa tapettiin Suomesta kaikki sudet sadaksi vuodeksi. Jonkun tiedon mukaan viime aikoina on Venäjällä joutunut lapsi suden suuhun. Kuitenkin Suomessa on paljon enemmän nykyään häiriintyneiden koirien taholta tapahtunut ikävyyksiä, mitä suden.

Susia on tällä hetkellä ehkä noin 200 yksilöä maassamme. Etupäässä itärajan tuntumassa ja Lapissa. Niiden lisäksi susien asumisalueena on ainakin Lounais- ja Varsinais-Suomi, jossa asustaa useita susiyhdyskuntia. Petoeläinnetin sivuilta on ollut mielenkiintoista lukea, miten sudet liikkuvat Uusikaupungin, Kalannin, Laitilan, Mynämäen seutuvilla.

Paikallinen sanomalehti julkaisi tammikuussa 2009 uutisen, kuinka susi hätyytteli Laitilassa metsuria päiväsaikaan.

EU:n ja oman maan lakien suojelemien susien esiintyminen ja tekemiset läntisissä ja lounaisissa Etelä-Suomen metsissä, pelloilla ja pihoissa jakaa mielipiteet siis raskaasti kahtia. Toiset puolustavat sutta ja sen oikeutta syödä nälkäänsä ja toiset pitävät susia suurimpina vihollisina. Suunnatonta susivihaa paahtavat maalailevat kauhukuvia edessä olevasta susiajasta, jolloin jokainen ulkona liikkuva on vaarassa.

Suden tappama ja raatelema kotieläin median kuvissa herättää tunnekuohua. Susi on yhtäkkiä ihmisen elinpiiriin ilmestyessään täydellisesti lainsuojaton petoeläin, jota vainotaan yhtä rajusti, kuin aikanaan määrätyiltä tahoilta merikotkaa ja/tai nykyään hyljettä. Karhua sitä vastoin ei, vaikka niitäkin liikuskelee Lounais- ja Varsinais-Suomessa.

Asiantuntijoiden mukaan jostain syystä laumastaan eroon joutuneet sudet eivät käyttäydy enää luonteensa mukaisesti, vaan niistä voi tulla arvaamattomalla tavalla käyttäytyviä ja pelottavia erakkosusia, jotka saalistavat mitä eteen sattuu. Juuri näitä on ilmeisesti tavattu jätelaatikoilla ja öisin pihoissa koirien kimppuun hyökänneinä. Sudet ovat syöneet ja vahingoittaneet myös joitakin ulkokoiria. 

Varsinais-Suomessa liikkuvat sudet saattavat olla siis jonkinlaisessa häiriökäyttäytymisessä. Tätä ilmiötä kuulemma havaitaan elinalueitaan laajentavilla susilla.

Näitä faktoja haeskelin netistä.

Voi susi-parka, miten sinua jahdataan!

Itse koen suden hyvin tunnepitoisesti. Se kiehtoo minua niin voimakkaasti, että näen uniakin, joissa kohtaan tummanpuhuvan suden metsäpolulla. Minun suteni tuijottaa minua jäänsinisillä silmillään, enkä sitä pelkää. Tavallisimmin suden silmät taitavat olla kellertävät.

Unet pakottavat minut päivällä lähimetsiin etsimään suttani. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen viime syksyn ja tämän talven aikana samoillut kameran kanssa ajatellen susia. Yöllä sataneen lumen jälkeen on toivoa löytää hukan jäljet. Se on haaveeni, kun suunnistan yhä uudelleen metsiin. Itse ei voi mennä hukkaan, kun voi omia jälkiään palata! Taskussa on aina kamera, metrimitta ja tulitikkuaski. Siltä varalta, että mielenkiintoiset jäljet löytyisivät. Sudesta on tullut intohimoni.

Mene ja tiedä sitten, miten reagoisin, jos susi todella ilmestyisi vastaan. Kotona tietokoneelle kuvia laittaessani monenmoisista jäljistä, mitä kultakin reissulta on kameraan tullut, mietin tätä hulluuttani. Sitä en pysty selittämään.

Paljon olen kuvannut jälkiä, joissa tassun koko on noin kaksi tulitikun mittaa ja askelväli 110-115 cm. Harmittelen oikukasta säätä. Pilvisellä kelillä kuvaan ei erotu minun taidoillani jälki tarpeeksi selvästi. Enkä ole myöskään onnistunut saaman kahta reilun metrin päässä olevaa jälkeä samaan kuvaan. Vertailuna oleva tulitikkunikin on jäänyt hieman liian ylös. Kenen tassun jälki lienee?

Koiran ei ainakaan.

"Virallisen valvojan" toimesta arvonta on suoritettu.  Tähän tapaan se tapahtui.

Pollen suurten saappaiden 20.000 vierailua ja 1-vuotis arvonnan voitti JL. Hän kirjoittaa virtaavat ajatukset - blogia.

Onneksi olkoon JL.

Totta se on - Pollen suuret saappaat täyttää piakkoin 1v. On ollut suurenmoista kirjoittaa tätä blogia ja vielä suurenmoisempaa kaikki ne saadut kommentit. Sydämellinen kiitos teille kaikille blogiystäväni.

Laskurissa tulee 20000 täyteen, joten pikku arvonta on paikallaan.

Arvontaan osallistuvat kaikki kommenttilootaan jälkensä jättäneet torstaiaamuun 12.02 kello 09 mennessä. Tottakai pikku palkintokin on luvassa. Onnea arvontaan!

Valtakunnallisesti on meneillään tipaton tammikuu. Ok. Lisäksi päätin aloittaa karkittoman tammikuun. Siis minä, hirveä makeanperso, ihan ongelmaan asti.

Niin vain päätin. Tosin vasta tammikuun neljäs päivä, mutta ajattelen jatkaa karkittomana  helmikuun ja maaliskuun ja koko tämän vuoden. Kuulostaa hurjalta, mutta sain kipinän.

Olin lukenut sattumalta tuon päivän iltana artikkelin ”todellisesta makean mieliteon hillitsijästä”. Joskus aiemminkin olen joutunut turvautumaan ”vippasaineisiin”, kun oman voimin en onnistunut, vaikka kuinka halusin. Edelliskerrasta on paljon aikaa. Silloin pidin yhden karkittoman vuoden, joulukin meni suklaitta, mutta repsahdin perästä.

Olin kuitenkin tyystin unohtanut luontaistuotteen nimen ja mitä sen väliä. Nyt muistelin, miten silloin viikon jälkeen karkit eivät enää kiinnostaneet, eikä tarvinnut kaupassa pyöriä namihyllyjen edessä pohtimassa, mitä ostaisi.

Samalla vähän häpesin. On se niin kamalaa, kun lapsetkin joutuvat pitämään karkeista puolensa, ettei mummo syö kaikkea.

Ahaa – elämys napsahti siis sunnuntaina tammikuun neljännen päivän illalla. Viikkolehti ei ollut luontaistuotekaupan mainoslehtinen, joten en ollut silmäilemässä ravintolisiä. Oli vaan niin kutkuttavasti kirjoitettu artikkeli. Oli varmaan tarkoitettu, että se osuu silmiini.  Ja tapani on ottaa aina todesta saamani vahvat  intuitiot.

Seuraavana arkipäivänä piti lähteä ihmeainetta ostamaan. Apteekissa sitä ei ollut! Ystävällisesti siellä katsottiin kuitenkin netistä, mistä on kysymys. Aine kuului todella hyvin varusteltujen apteekkien valikoimiin ja tilaamalla viikon päästä heilläkin olisi. Lisäksi apteekista sain vihjeen, kenties käytävän toisella puolen olevasta luontaistuotekaupasta löytyisi.

Sieltä löytyi ja ostin paketillisen, mutta kaiken varalta pienimmän.

Ihmeaine lupasi kymmenen päivän ohjeellisen nauttimisen jälkeen sokerinhimon helpottavan. Tilalle olisi tullut terveellisemmät ruokailutottumukset, kun ei enää tarvita sokerin tuottamaa mielihyvää. Sivussa myös edullinen vaikutus painonhallintaan! Sekin sopii.

Nyt ovat nuo kymmenen päivää menneet. Alussa ei ollut kivaa, mutta tähän asti luvattu on pitänyt paikkansa. Jos on vain uskon asia, niin mitä sen väliä – suklaa ja karkit eivät kiinnosta, yhtäkään en ole suuhuni pistänyt.

Minulta säästyivät hyvin pöydän kulmalla kaikki Nuutinpäiväkarkit! Niitä varattiin noin kymmenelle nuuttilaiselle ja seitsemän vain kävi, joten suklaapatukoita jäi yllin kyllin. Aikaisempina vuosina on itselläni ollut ilo mutustella kaikki jääneet. Kerran söin jopa liian aikaisin varatut karkit ja piti käydä ostamassa uudet!

On todella hienoa pistää suklaat pakastimeen, kyllä niille uskoakseni syöjiä löytyy - toivottavasti en minä.

Jippii! Takana on siis yksitoista namitonta päivää, kahdestoista menossa ja hyvin menee – toistaiseksi ainakin.

Huh, huh, mitkä lukemat aamulla pakkasmittarista näinkään. Ei lämpimässä tuvassa lainkaan huomaa, miten hyytävän kylmää on oven ulkopuolella.

Oikeastaan oli -27, mutta laski asteella nopeasti, ollen vielä puolen päivän aikaan - 26. Hiihtäjiä asteet eivät haitanneet, vaan he työntyivät ladulle. Pakkanen sai siinä menossa kyytiä!

Poskipäitä kyllä nipisteli ja pipon alta työntyvä otsatukka huurtui nopeasti.

Nämä hiihtomaisemat eivät ole Lapissa saakka, vaan paljon etelämpänä - Syötekylässä, lähellä Pikkusyötettä, eikä niin kaukana Isosyötteestäkään

Tein illalla pakkasen alkaessa kiriä kymmenkunta jäälyhtyä. Jäätyminen tapahtui lähes hujauksessa. Tosin muutama ämpäri jäi yön yli pihaan. Yksi oli mennyt rikki ja toiset umpijäässä. Aina huolimattomuudesta sakotetaan.

Vuoden pimeimpänä aikana on kaunista, varsinkin sinisen hetken aikaan. Lumi, taivas ja metsän lumiset puut, kaikki näyttää siniseltä. On helppoa unohtua katselemaan.

Eikä matka tahdo jatkua. On pakko saada näitä maisemia myös kuvina talteen.

Porot ihmettelevät tien penkassa hitaasti liikkuvaa autoa.  Muutama oli näköjän jouluvapailla Joulupukin pulkan vetohommeleista.

Auringon laskiessa läntinen taivas muuttui punaiseksi. Pimeys oli tullut, mutta taivaanrannalta aurinko hehkuu ohuen pilvikerroksen läpi.

Pakkaslumi natisee jalan alla. Näkymä on mystinen

Pärjänjoki virtaa vapaana. Vain rannoilta osittain jäässä, joten ylityskohtia moni eläin joutuu etsimään.

Toivotan teille, hyvät lukijani, terveyttä, onnea, rakkautta ja hyvää mieltä vuoden 2009 jokaiselle päivälle.

Se oli lumen valkoista unta, eikä siinä unessa kyselty miksi? Minkä tähden?

Siinä unessa oli mahdoton mahdollista.

Siinä unessa soi huilun hopeinen ääni.

Siinä unessa valkoinen karitsa luovutti pehmeän villansa mekolle ja huilu nimensä.

Siinä unessa valkoinen utu laskeutui kengille ja kultasi ne.

Siinä unessa ei kukaan kieltänyt poimimasta huurteisia lumikukkia sylin täydeltä, eikä kukaan valittanut kylmyyttä lumella kultakengissä avopäin.

Siinä unessa kelkan jalaksetkin olivat puhdasta kultaa.

Siinä unessa jääkarhut olivat untensa mailla, vain lainaksi turkkinsa antaneet.

Siinä unessa ei puhuttu rahasta, ei kyselty, mitä mikin maksaa, ei kannettu huolta helppohoitoisuudesta tai käytännöllisyydestä.

Siinä unessa valkoinen oli aina valkoinen ja valkoiset kyyhkyt, armon ja rauhan linnut eivät säikähtäen paenneet.

Siinä unessa oli joulun rauhaa, miellyttävää ja lempeää. Sellaista minä tahtoisin teille kaikille.

Tämän joulu-unen sain joulukorttina paljon aikaa sitten ja olen huolella tallettanut.

Nyt pollen saappaat joutavat hetkeksi nurkkaan.

Joulun läheisyyttä kaikkialla. Monen talon pihassa on kuusi saanut kynttilänsä ja ensimmäisestä adventista lähtien on ikkunalle sytytetty kynttelikkö.

Tuikut loistavat kauniisti.

Jäälyhtyjen teossa pakkanen on paras apuri. 

 Minulla ei ole, eikä varmaan tulekaan joulustressiä.  Ei ole pakko ylen määrin siistata, ei isommasti leipoa eikä tehdä paljon ruokaakaan.  Huomaan kyllä, että olen alkanut odottaa joulun lähestymistä eri tavalla kuin aiemmin.

Ei tunnu haittaavan tämän päivänen vesisadekaan. Ajattelen, että yksi joulun kauneimpia värejä on vihreä ja kun katson ikkunastani, niin näen vihreän nurmikon. Koivun oksilla on niissä jokaisen päässä vesipisara kimmeltämässä kuin helmi ikään.

Tien toisella puolen ja pellon takana näkyy joki, joka rauhallisesti virtaa täytenä uomassaan. Sen menoa on hyvin leppoisaa katsella.

Piparkakkuja aion tehdä. En muuten, mutta Vapuliksen ohje vaikutti niin uudenlaiselta, että taikina on jo tehty. Jo pelkkä taikina tuoksui todella herkulliselle ja tuoksu levisi ihanasti tupaan.

Myös lanttulaatikko ja imelletty perunaloora ovat meidän joulun juttuja.  Lanttulaatikkooni tulee makeaa omenahilloa pehmentämän lantun makua. Sillä samalla ohjeella olen tehnyt lanttulaatikon liki 35:nä joulukuuna. Kerran erehdyin kokeilemaan jotain muuta ohjetta ja metsään mentiin.

Pihan joulukuusi sai itsenäisyyspäiväksi kynttilät ja se oli oikein sievä pari päivää sitten, kun valkea lumihuntu verhosi sitä kevyesti ja kynttilät tuikkivat sieltä lomasta.

Nyt se siinä välkkyy vesipisarat kynttilöiden kanssa kilpaa, mutta en sitä rumaksi moiti.

Joulun eteen olen tehnyt vielä jotain hyvin mieluista. Useaan kertaan olen hakenut metsästä tykötarpeita havupalloja ja kransseja varten.  Vielä ajattelin punoa  risukranssin Selman ohjeiden mukaan.

Joulukortteja askarrellessa on vierähtänyt useampi päivä. Ne rupeavat olemaan koht sillään valmiit. Vielä on työn alla joku jouluinen ajatus viron kielellä. Minä en osaa tehdä huippukauniita kerroskortteja. Olen ilmeisesti liian suurpiirteinen niiden suhteen, enkä hallitse saksien käyttöä tarpeeksi jämptisti. Sen sijaan olen useana vuotena muokannut jostain ottamastani valokuvasta joulukortin. Tässäkin työ tekijäänsä opettaa. Uusimpia kuvankäsittelykikkoja olen löytänyt Marjukan ja Tiitsan sivuilta.

Pihan pikkulinnut ovat olleet sydämen asiana. Aiemmin Leijonaisen blogissa oli kuva upeasta lintulaudasta. 

Esittelin sitä kotona ja niin vain mies otti vinkistä vaarin ja teki upean lintulaudan. Juuri kaksikerroksisen ja melko ison, ettei tarvitse alvariinsa olla siemeniä lisäämässä. Yritin olla rakennusprojektin aikana tehokas avustaja. Korteni kannoin kekoon myöhemmin öljyämällä laudan katon. Inspis löytyi siis Leijonaisen blogista.

Kynttilöiden marmorointia kokeilin eilen. Ei se ensikertalaiselta onnistunut. Nokesin vain kynttilän, mutta yritän vielä toisen kerran. Haluaisin saada viisihaaraiseen kynttelikkööni marmoroidut kynttilät. Värin valitsen kukkasten ja pöytäliinan mukaan, joten puna-sini-kultaisia niistä pitäisi saada. Savisuti on mestari marmoroimaan kynttilöitä. Hänen blogistaan koetan ottaa oppia, jotta onnistuisin. Perästä kuuluu.

Minun tekeleeni on vain tuo yksi - nokinen

Mielenkiintoista joulunaluspuuhaa. On todella mukavaa, kun on aikaa. Jos jää kesken, tietää, että huomenna voi jatkaa. Vielä en ole ehtinyt kuunnella joululaulujakaan. Vähän varon, sillä kun pistän Varpusen jouluaamuna soimaan tai Maa on niin kaunis, niin kaikki muu keskeytyy. Niitä kuunnellessa pitää antaa kyynelten valua solkenaan. Saman saa aikaan myös Tonttu, se joka ei saa unta. Siihen minulla liittyy niin ikään  suuri tunnelataus.

Yöllä satanut lumi verhosi pihan ja puut kauniiksi. Odottelin aamun valkenemista hartaasti päästäkseni kuvaamaan. Hiljaa harmaan hämärä alkoi muuttua siniseksi ja päivä kirkastumaan. Vitivalkea lumi ja auringonsäteet olivat huikaiseva näky.

Toki päivän mittaan taivas välillä näytti tumman puhuvalta ja odotin, milloinka tulisi lunta lisää, mutta eipä tullut.

Matalat tuiviot peittyivät kokonaan lumen alle.

Mutta kallioden päältä lumi alkoi jo keskipäivällä sulaa.

Illalla hämärän rajamailla sytytin pullotuikut. Myöhemmin näytti, kuin pikku omenapuu olisi tukkinut.

Pihakuusi saatiin naapurilta kaksikymmentä vuotta sitten, kun heillä istutettiin kuusiaitaa. Naapuri sanoi pikku kuusta antaessaan - istuttakaa tästä pihaanne joulukuusi!

Muutaman vuoden verran pikku kuusi sai kasva,a ennen kuin sai ensimmäiset kynttilät oksilleen. Se oli hellyyttävän näköinen kymmenen kynttilänsä kanssa. Hiukan huoletti, ettei vain uuvu niiden painosta.

Hyvässä hoidossa kuusi kasvoi liian korkeaksi ja sydämeni vuoti kuvaannollisesti katsoen verta, kun minun piti taittaa siltä latva. Se oli ruma torso pari vuotta, mutta paljon on sen jälkeen korjannut itseään.

Pihakuusen vasemmalle puolen olen istuttanut uuden kuusentaimen kasvamaan. Toin sen lapsuuden kotini mailta. Paikka kelpasi sille, mutta harmittavasti jänis tai joku kelvoton kävi toissa talvena syömässä siltä latvan. Olin nyhtää taimen vähällä pois, mutta jätin kuitenkin. Onneksi jätin, sillä luonto on ihmekorjaaja. Pikkukuusi on korvannut latvan suuntaamalla yhden yläoksansa suoraan ylös. Kyllä siitä nätti kasvaa, vaan vielä se saa odottaa ensimmäisiä kynttilöitään.

"Tuulella ei ole ystävää, kaivata vain se voi". Ymmärrän kyllä, ettei sillä ole ystävää, kun niin  hirveästi puhkuu ja puhaltaa, kuten tänäänkin.  Ottaa pihasta mukaansa kaiken, mikä suinkin  saa. Kielletynkin.

Yllätyin ulko-ovella, kun olin aikeissa lähteä postia hakemaan. Vastaan tuli meidän sininen uima-allas!  Oli lysähtänyt portaalle ruttuun, etten tahtonut saada ovea auki.

Arvasin, kun ovi lopulta rupesi aukenemaan, tuli tuuli juoneen mukaan aikoen tempaista saranat nurin. Sain oltua jämeränä, sillä harmitus kaiveli pahasti sisuskaluja. Uima-allas oli puhki! Siinä ei enää ensi kesän helteillä polskutella.

Että mun pitikin aamupäivällä käydä lappamassa altaan pohjalta muutaman sentin paksuinen jäälautta pois. Allas keveni niin paljon, että tuuli otti sen kainaloonsa, mutta väsyi kesken kaiken pudottaen vohkimansa kumolleen. Ei edes sen vertaa katsonut, mihin pudotti, vaan osuvasti kaatuneen piharoihun jalustan päälle. Tietysti piikkeihin! Puhuri oli koko ajan nykinyt allasta yrittäen saada sitä yhä mukaansa. Lopulta jalustan piikki oli pöhähtänyt muovista läpi ja altaasta ilmat pihalle. Tuuli luovutti homman siihen paikkaan.

Kyllä harmittaa. Syyttävän sormi osoittaa tuimasti itseeni. Se tökkii ja uhittelee, siitäs sait!

Syyskuun viimeisten uintien jälkeen olisin ehtinyt tuhat ja sata kertaa tyhjentää altaan ja viedä sen  suojaan, mutta kun ei.

Ohimennen vain vilkaisin sitä ajatellen, että pitäis tuokin, mutta ehtiihän sen. Muutaman kerran kaadoin sadevedet pois ja kerran pesin jopa puhtaaksi, mutta jätin kuitenkin ulos toivoen sen kuivamista, ettei aitan lattia turhaan kastuisi.

Nyt ei ole allasta.

Voi, voi! Olisi pitänyt tajuta, mikä pitää tehdä heti, se pitää, eikä siirtää sittenkin kun viitsii. Tänään päivä pilalle. Vaikka miten yritin keskittyä kuvankäsittelyyn, päädyin jossittelemaan uima-altaan kohtaloa. Jäi kuvat käsittelemättä.

Itseni tuntien, tuskin tästä takaiskusta mitään opin.  Perussaamattomuus on tauti, johon ei ole täsmälääkettä.

Asian murehtiminen olisi jatkunut kukaties yöhön asti, mutta onneksi on tietokone ja blogi. Siellä oli minulle jaossa hyvänmielen postia. Sattui todella oivalliseen saumaan! Lastu tykkää, että Pollen suuret saappaat on maininnan arvoinen ja laittaa tulemaan ruusumerkin.

Siis ei yksi maininta ilman toista – blogini sai samanmoisen Tarjuskalta.  Olen vallan mieluisasti yllätetty. Kiitoksia Tarjuska ja Lastu.

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Tunnustuksen saaneet saavat laittaa kuvan blogiinsa

2.Linkitä blogiin, jonka pitäjältä sait tunnustuksen.

3. Nimeä 7 muuta ja linkitä heidän blogiinsa. ( määrä vapaa)

4. Jätä viesti heidän blogeihinsa, jotta he tietävät nimeämisestä

Ajattelin tänä vuonna ehtiä ajoissa ovikranssien ja havupallojen kanssa. Tavallisesti olen etsinyt metsästä tykötarpeita joko sateessa tai pakkasessa ja lumen alta vieläpä niin myöhään, että kiire pukkaa niskaan, jos mielii saada tällaiset askartelut valmiiksi itsenäisyyspäiväksi tai jouluksi.

Eilisen sateen jälkeen aamusta selkeni kohtalaisen kaunis päivä. Suuntasin kulkuni ensin metsäpolkuja pitkin pienelle suoalueelle, jossa tiedän olevan karpaloita. Toiveissa kerätä muutama litra. Metsässä maasto oli erittäin märkää. Polullakin joka ainoa kuoppa piri pintaan täynnä vettä.  Poikettuani polulta suon suuntaan upposin yllättäen voisilmään! Ei tuossa kirjoitusvirhettä ole. Viime kesästä lähtien suosilmät ovat olleet minulle voisilmiä.

Nyt en osannut tarpeeksi varoa piilossa olevaa voisilmää ja humpsis. Saapas oli täynnä vettä. Pidemmälle kosteikkoa en päässyt, sillä se upotti niin paljon. Pitää käydä pakkasen tultua hakemassa karpalot.

 Palasin kiireesti takaisin sähkölinjalle, jossa ryhdyin pienistä havupuista katkomaan uloimpia oksia askartelua varten. Puut eivät voi linjan alla kasvaa kovin suuriksi, kun ne kaadetaan. Toisen jalan varpaisiin kävi kylmä, mutta havut sain kerätyksi. Leikkasin paikan päällä oksasaksilla sopivan kokoisia oksia, siten pääsen kotona helpommalla.

Edellisen vuoden havupallojen verkot olen säästänyt. Viitseliäisyyttä se vaati keväällä, mutta kaksin verroin säästyy aikaa nyt, kun ei tarvitse aloittaa työtä kanaverkon leikkaamisesta.

Minä teen siis havupalloilleni pohjan kanaverkosta. Leikkaan verkosta noin ehkä 30 senttisen suurinpiirtein neliönmuotoisen palan, jonka pusertelen pallon muotoon, jolle halkaisijaksi tulee jotain 10-12 senttiä.

Sitten täytän kaikki verkkopallon reiät  noin 10-15 senttisillä männynoksilla. Työnnän oksia niin tiukkaan, ettei verkko paista mistään kohtaa läpi. Muuten tätä voisi tehdä paljain käsin, mutta pihka tarttuu  ilkeästi.

Ulkona odottaa pallojani kukkateline, johon niitä mahtuu neljä - kolme vielä puuttuu. Sitten on kuusi- ja katajakranssien vuoro. Yhden sain jo valmiiksi. Puolukan- ja mustikanvarvuista syntyy aikanaan myös jotain.

Pienessä perheessäni vietetään isänpäivää ainoastaan vetämällä lippu salkoon. Jos ei sada, niin vien juhlapäivän sankarin pitkälle lenkille.

Omalle isälleni tein useana vuonna isänpäiväksi, kuten syntymä- ja nimipäiväksikin onnittelukortin. Usein kirjoitin myös kirjeen. En taida kunnolla minkäänlaista kortintekoa, vaikka toivoisin osaavani. Tuijottelen silmät ymmyrkäisinä blogeista korttitaitureiden aikaansaannoksia. Ne on valtavan upeita. Minun onnittelukorttini oli usein A4 taitettuna kymppikokoon, johon etusivulle laitoin jonkun kuvan isän omista rakkaista kukkasista ja sisäsivulle ajankohtaan sopivasti rustaamani runon ja onnittelut. Pääasia, että kortti oli oma tekemäni. Huomasin kyllä, että isä odotti mielenkiinnolla näitä kortteja ajatellen, minkä kukan tyttö on tällä kertaa valinnut?

Tulee viides vuosi, kun ei ole ollut enää tätä iloa. Olen isästä paljon kuitenkin kirjoittanut. Yksi aarteeni on myös vuosien takainen lehtileike, jossa on hänen kuvansa ja pitkä tarina tervanpoltosta. Tuohon aikaan isä poltti muutamana juhannusaattona tervaa ja sai yleensä Dronningholm-mansikkahillopurkillisen. Se niissä tervanpolttokuvissa koomista onkin! Tulet ovat komeat tervaskasan päällä ja ympäristö vanhan ajan maalaisidylliä, mutta sitten pilkottaa pieni punainen muovipurkki!

"On aika sulkea kansi. Kierrämme sen yhdessä kiinni, toinen arkun toisessa päässä, toinen toisessa. Olemme sulkeneet isän arkkuun ja sydämiimme. Minulla on levollinen olo, kun katselen ruumisauton loittonemista ja pienen siniristilipun väräjämistä sen keulassa."   

http://aimarii.webs.com/eletty.htm  

Syksyn pimeään on kiva saada valoa. Ripustin kasvihuoneesta pullotuikkuni Pyhäinpäiväaaton illaksi omenapuun oksille. Kasvihuoneessa niitä tarvitaan seuraavaksi vasta kevään pakkasöitä lämmittämään ja estämään taimien paleltuminen. Nyt pistän pitkin syksyä silloin tällöin tuikut palamaan pulloihin ja tietenkin jouluna on ihanaa saada koko puutarha tuikkimaan.

Pimeän tullen näyttää oikein kauniilta, kun monta vihreää ja kirkasta viinipulloa roikkuu omenapuussa ja valo tuikkii sieltä täältä oksien lomasta.

Myöskään tuuli, eikä pieni sade sammuta tuikkuja, sillä pullo suojaa hyvin. Pienellä pakkasellakin ne jaksavat palaa. Lämpöä kehittyy sen verran pullon sisään, etteivät tuikut herkästi jähmety ja sammu.

Kauneimmat tuikkupullot tulevat vihreistä ja sinisistä pulloista. Myös kirkkaista tuli loistaa nätisti, mutta punainen oli pettymys.

Tällaiset omatekoiset tuikkulyhdyt ovat edullisia. Ei tarvitse suinkaan juoda viiniä, saadakseen tyhjiä pulloja, kyllä niitä saa muutenkin. Joskin nykyään itse, silloin kun ostan viiniä, niin valitsen sinisen pullon. Siis viini sen mukaan, että tyhjästä pullosta saa aikanaan tuikulle lyhdyn.

Toista kymmentä vuotta sitten bongasin idean joulumyyjäisten pöydältä. Se ei ole aivan oma idea, joskin siinä on hieman tapahtunut tuotekehittelyä.

Tarvitaan siis pitkäkaulainen pullo, josta pitää leikata pohja pois.

Meidän pulloista se on leikattu rälläkällä, jossa on timanttilaikka. Varmasti on muitakin konsteja, millä pullosta saa pohjan pois.

Seuraavaksi tarvitaan noin metrin mittainen rautalanka, paksuudeltaan pari milliä, joka taivutetaan toisesta päästä tuikun pesäksi ja reunaksi.

Lankaan tehdään taivuttamalla kierukka sille korkeudelle, että tuikku nousee hiukan pullon sisään, jolloin tuli on tuulelta hieman suojassa.

Loppu rautalanka taivutetaan lenkiksi, josta koko komeuden voi ripustaa ulos jonnekin roikkumaan.

Muuan syksy saimme ystäväperheeltä kaksi suurta kurpitsaa. Kiireiltäni en ennättänyt kuitenkaan tehdä niistä  pikkelssiä, vaikka alun perin niin ajattelin. Oikeastaan ehdin jo huolestua, mahtavatko mennä piloille, ennen kuin saisin puhtia niiden säilömiseen.

Eipä hätää. Lasten suusta tulevat usein hyvät ideat, niin kuin nytkin.  Kaksitoistavuotias tuli koulusta posket innosta hehkuen. Heillä oli ollut puhetta Halloweenistä ja kaikenlaisesta siihen liittyvästä. Hän halusi itselleen  kurpitsat.

Arvasin kyllä, mitä noille kullankeltaisille palloille oli tapahtumassa. Loppujen lopuksi  kuori oli niin kovaa, ettei nuorimies yksin saanut veistettyä niistä päälakea pois, ei tehtyä silmien reikiä, ei suu- eikä nenänreikiä. Sivusta katsellessa rupesin itsekin kiinnostamaan noista muhkeista kurpitsoista, joihin pistettäisiin tuikut palamaan. Mielessäni jo näin ne pihan katseen vangitsijoina Halloweenijuhlan aikaan.

Lueskelin pitkästä aikaa Kustaa Vilkunan Vuotuista Ajantietoa. Sieltä löytyi mielenkiintoista vanhan kansan tietoa lokakuusta.

          Lokakuu ei ole joka kuu:

    Päivät pienet pilvelliset,

    yöt pitkät ja pimeät.

    Halla hanhen siiven alla,

    talvi joutsenen selän takana. 

( näin on sanottu Maaningalla)

 Totta, kun syyspäiväntasaus on sivuutettu, yöt pimenevät ja pitenevät, päiviä pimentää sumut ja pilvisyys. Sää on vaihtelevaa, kuten tänä syksynäkin on huomattu.

Lokakuun säästä ennen vanhaan myös arvailtiin tulevaa talvea.

Esim. jos lokakuussa on akkunat jäässä, niin tammikuussa sataa vettä – Nousiaisissa on sanottu näin. Karjalan kannaksella taas päinvastoin: Lämmin lokakuu, kylmä helmikuu. Tästä on helppo havaita, että aina jossain päin osutaan oikeaan.

Veden jäätymistä ja lehtien lähtöä puista on ennen seurattu tarkoin. Niistä on saatu vihjeitä seuraavaan kevääntuloon ja satoon asti.

" Milloin lehti lähtee lokakuussa, niin samana päivänä lumet toukokuussa tai jo huhtikuussa, mikäli lehdet ovat tippuneet jo syyskuulla.

Milloin jäähile lokakuussa ensimmäisen kerran kaislan juuressa, niin samana päivänä toukokuussa lähtevät jäät.

Minä päivänä metsä kuurassa lokakuussa, sinä päivänä toukokuussa lehti vihoittaa."

Harmikseni huomasin, että olisin saanut olla tarkempi noiden päivämäärien kanssan ja merkata tapahtumat kalenteriini. Olisi keväällä mielenkiintoista taas vertailla, miten vanha kansa tiesi vai tiesikö.

Huonoina enteinä pidettiin, jos lokakuussa satoi lumen lehden läpi, siis jos puussa oli vielä lehdet. Silloin tuli sen ajan tietämän mukaan tautinen talvi ja pitkä kevät.

Tuttua on, että pihlaja ei kanna kahta, marjoja ja lunta. Jos lokakuulla on paljon pihlajissa marjoja, saadaan odottaa sateista syksyä ja vähälumista talvea.

Keski-Pohjanmaalla sanotaan: jos lokakuulla ei tule talvi, ei se tule marraskuullakaan.

Pistetäänpä mieleen, sillä nyt oli lounaisen Suomen lokakuu märkä ja lämmin, siis tuleeko marraskuusta samantapainen?

Tärkeä päivämäärä on niin ikään ennen ollut Simon päivä 28.10. Se on varhaiskeskiajasta omistettu Simon Kiivailijalle. Kansanperinteessä Simo siltoja tekee, millä Martin (10.11) tulla. Tai Simo siltoja tekee, Martti maita vahvistaa ja Antti (30.11) aisoilla ajaa.

Tuon mukaan ilmojen pitäisi pika pikaa ruveta kylmetä, että viimeistään Anttina voisi rekipelillä kulkea.

Pieniä merkkejä on kylmän tulosta toki ollut. Pohjoisessa on satanut lunta ja lounaassa tuli yhtenä päivänä reipas raekuuro.

Omaan pihaan sopii talven jo tulla. Mitä loppuja vaahteranlehtiä ruohonleikkuri ei jaksanut jyystää silpuksi, haravoin ne lehtikompostiin.

Peace-ruusut eivät voineet kesällä hyvin, sen sijaan nyt voivat. Niissä on suuria kukkanuppuja, mutta harmi vain, etteivät enää saa niitä auki.

Hernepenkissä on alkanut uuskasvu. Sieltäkään eivät herneet ehdi valmistua! Mitä sitä hullua!

Kasvihuoneessa alkaa talvikausi, tosin yksi jos toinen kasvini  uhmaa luonnon lakeja ja työntää kukkaa, minkä ennättää. Kasvihuoneen lämpötila nousee päivisin vielä melko ylös.

Keijunmekot kuitenkin lakastuvat, yrtit kasvavat täysillä. Niistä saa pitkän aikaa vielä tuoretta.

Sammakko jää kasvihuoneen hyväksi haltijaksi kevääseen saakka.

Lintuja on pihapiirissä paljon, varsinkin mustarastaita. Ilmeisesti ne eivät tänäkään syksynä muuta, vaan talvehtivat täällä. Jätin omenapuiden alle paljon pudonneita omenoita niiden syödä, muuten lintujen talviruokintaa ei ole vielä aloitettu. Tosin tämän tästä tiaiset ja varpuset koputtelevat ikkunaan, kuin hoputtaakseen, ettenkö huomaa laittaa jyviä jo.

Ilmeisesti minun pihasiivoukset tarttuivat siivekkäisiin ystäviinkin, sillä lehtiä haravoidessani huomasin, miten lintupöntöstä työnnettiin ulos kesäistä roinaa.

Siellä oli huushollin täyssiivous käynnissä, kuin vastalauseena minulle, sillä en ole ehtinyt varustaa pönttöjä talvikuntoon.

Pitänee ottaa vinkistä vaari.

Viron kieli on mielenkiintoista ja siihen voi tutustua lähemmin Eesti keele kursus- sivuilla.

Virolainen Heinar ohjaa äidinkielensä saloihin Viron kielen kursilla. Klikkaa kuvaa päästäksesi opiskelemaan.

Hassu minä olen. Minä etelän eläjä odotan jo talvea niin paljon, että kävin sitä viikon verran pohjoisen puolelta etsimässä.

Matkalla ylöspäin olivat tienvarsipuut vielä keltaisia ja punaisia, jopa koivuissa lehdet. Haavat hohtivat kauneimmin kullankeltaisina kuten punaiset lehdettömät pihlajat, joiden oksat olivat notkollaan marjaterttujen painosta.

Mereltä puhalsi kylmä pohjoistuuli. Nostatti vähän vaahtopäisiä. Pipo täytyi vetää korville saakka ja villapusero takin alle, muuten kylmä olisi vienyt ulkoilusta ilon. Tuuliselta Nallikarin rannalta oli hieno ajatus lähteä tutustumaan Ainolan puistoon, joka oli sen verran kaupungin sydämessä, että lehtikuusissa ja vaahteroissa olivat ruskavärit hyvin tallella. Daalioitakaan lokakuun kylmät eivät olleet vahingoittaneet, eikä tietenkään runsaita ruusuryhmiä.

Merikosken voimalaitos oli vieressä ja monien suihkulähteiden suhina ja kohina kaunista musiikkia, kuten puistoa halkovan pikku ojankin lirinät. Sorsat olivat vallanneet ojan suvantokohdat ja odottelivat sunnuntaikävelijöiltä pullanmurusia.

Pohjoisemmaksi piti lähteä talvea etsimään. Se ei harmauden ja sateen takia Oulussa vielä siltä tuntunut. Ensimmäisiä viitteitä talven lähestymisestä kuitenkin tuli Oulu - Kuusamo tiellä, kun porot liikkuivat suurina laumoina. Ne olivat kesään verrattuna upean näköisiä. Ovat syöneet hyvin kesällä ja olivat kauniissa karvassa.

Iso-Syötteen korkeimmalta huipulta näki, miten pohjoisesta lähestyi lumikuuro. Miten se lähestyi vauhdilla, mutta suuntasi sen verran ohi, että vain joitain hiutaleita leijaili nenän päähän.

Aamulla oli pakkasta -8 astetta ja lätäköt läpi jäässä. Pikku lampien rannat olivat myös jäätyneet. Matoja löytyi maasta, kun kaivoi syvältä, mutta onkea ei saanut hevin heitetyksi sulaan asti. Eipä tullut kalaa - ei tietenkään, kun matoparka jäätyi ongenkoukussa, eikä siima ylettynyt kohoineen koukkuineen veteen asti, vaan jäi jään päälle. Ei se mitään, tuntui jotenkin talvelta, vaikkei lunta ollutkaan, eikä onkiminen ollut tärkeää.

Nokipannukahvi maistui, kuten makkarakin. Kurjet huusivat lammen yli lentäessään tervehdyksensä, muuten oli hiljaista, vain nuotion ääniä ja tuulen huminaa.

Kesällä löytämäni kummallinen karvakasakin oli edelleen koivun oksassa. Lumen päältä arvioin silloin sen olevan kait noin 1.5 metrin korkeudella, mutta kyllä se oli yli kahden metrin korkeudessa. Taivutin koivua ja otin sen oksan haarasta pois. Panin muovipussiin ja ajatukseni oli tuoda se kotiin ja kysyä joltakin viisaalta, kenen karvaa ja jouhia ne oikein ovat.  Omasta mielestäni suden. Apua! Kadotin pussin! Ehkä se löytyy joku kerta.

 Joka säilyttää kykynsä nähdä kauneutta, ei koskaan vanhene - Franz Kafka

Tai siis ihana ja ihana - en minä siitä paljoa muuta tiedä, mitä kuulin ropinaa ikkunoihin ja pari kertaa kävin hakemassa vaahteran lehtiä tupaan korin täydeltä. Löysin aamulla ihastuttavan vaahteranlehtikranssin. Tiitsa oli sen tehnyt ja hänen blogistaan sai oppiakin, jos halusi itse tehdä. Minä ajattelin kokeilla.

Ulos vilkaistessani huomasin kyllä, että pihan vaahteroiden heleys oli kadonnut. Lehdet eivät ole enää niin keltaisia, eikä punasävyt oikeita. Lehdet olivat muuttumassa hyvin nopeasti epämääräisen ruskeiksi. Valitsin kaikkein suurimmat  ja puhtaimman väriset lehdet. Kuten Tiitsakin, olisin halunnut saada aikaan punaisia ruusukkeita, mutta minun oli tyytyminen keltaisiin ja ruskehtavan punaisiin ja jopa vihreisiin. Aikaa meni, mutta kranssi tuli ja ovelle sen tälläsin.  Ruusujen tekoa on opeteltava vielä.

Paperia tein myös uudemman "erän". Koetin ottaa huomioon nyt kaikki ne vinkit, mitä olen saanut. Kiitokset vinkkaajille! Lisäsin paperimössöön keitettyä ja tehosekottimella soseutettua ruohoa. Väri tuli vaalean vihreä. Koska minulla ei ole vielä pienempää viiraa, koukkasin isolla vain puolikkaalle pinnalle ilman kehikkoa. Tuloksena on suurinpiirtein A5 kokoa ja sopivan paksuisia. Kokeilin joitain heiniä myös mössön pintaan.

Tämä on kivaa. Toinen kerta oli jo huomattavasti helpompi ja tulos parempi.

Innostuin kovasti itsetehdystä paperista, kun luin siitä Savisudin blogista. Siellä oli tekstiä ja kuvaa, joista pääsin hyvin alkuun.

Olen joskus ajatellut tekeväni oman paperin joulu- ja onnittelukortteja varten, mutta aina se on jostain syystä tyssännyt.

Ensin keräsin tarvitsemani tavarat, siis viiran, kehikon, tarpeeksi ison pesuvadin ja nipun sanomalehtiä kuivatusalustaksi. Viira ja kehikko ovat kotitekoiset ja eilispäivänä tehdyt. Pesuvadiksi lainasin autonpesuastiaa.

Silppusin kaiken talosta löytyvän valkoisen ja harmahtavan paperin postimerkin kokoisiksi palasiksi kattilaan. Etupäässä ne olivat kirjekuoria ja roskiksesta ottamiani väärin tulostettuja papereita. Kelpuutin niistä vain ne, joissa oli vähän tekstiä tai kuvaa, ettei tulostimen muste muuta liikaa valmistamani paperin väriä.

Liotin paperisilppua monta tuntia ja lopulta keitin sen isossa kattilassa. Lisäsin keitinveden joukkoon pari teelusikallista kidesoodaa. Siitä minulla ei oikein ollut varmuutta, paljonko laitan ja missä vaiheessa sen lisään mössöön.

Tunsin olevani varsinainen noita-akka häärimässä keitoskattilansa ympärillä. Paperimassan joukkoon lisäsin pari kourallista pihasta keräämiäni vaaleansinisten orvokkien kukintoja väriä antamaan. Keitos ei haissut pahalle ja juuri tästä hajusyystä en kerännyt kääpiä, enkä muitakaan sieniä, sillä huonetilaan ne antavat todella ikävät hajut. Olen joskus villalankaa värjätesssäni haistellut sitä hajua. Huh, huh! Silloin ohjaaja kehoittikin keittelemään seitikkikeitokset ulkona, ettei pienessä tilassa seitikeistä tuleva höyry vahingossakaan aiheuttaisi mitään pahoinvointi-tai halusinaatio-oireita, sillä myrkyllinen sienihän se on. Ei sen antama väri tietenkään langoissa tai paperissa mitään haittaa.

Aloin möyhentämään keitostani Moulinexillä. Eka satsin sain hienonnettua, mutta toista tehdessä kone simahti. Ei hätää, sekoitin sauvasekottimella loput ja onnistui hyvin. Näin perästä päin huomaan, että vieläkin tehokkaammin/perusteellisemmin olisi pitänyt hienontaa, että lopputulos on riittävän homogeenista.

Minulla oli pesuvadissa vettä, ehkä naftisti puolillaan, kun lisäsin siihen kaiken hienonnetun paperi-orvokkimössön hyvin sekottaen. Nyt alkaa varsinaisesti se vaihe, jossa kysytään taitoa. Minulla sitä ei ollut. Ohjeistuksessa kerrotaan, että viira kehikon kanssa pitää painaa mössöön pystysuoraan samalla sekoittaen sitä vielä hyvin. Sitten upotetaan viira ja otetaan mössöä sen päälle niin, että saataisiin sopivan paksua paperia. Jos tulee liikaa, paperista tulee pahvin oloista ja jos taas liian vähän, se särkyy jo kuivumaan siirtovaiheessa. Oikean mössömäärän saaminen viiran päällä on se jippo!

Harjoitus tekee mestrin ja mestaritkin harjoittelevat! Minä harjoittelin ja kelvollista tulosta ei meinannut syntyä. Tekniikkani ontui. Sain suurella vaivalla pari arkkia iltasanomien päälle kuivumaan, mutta sitten päätin konsultoida Savisutia. Kiitos hänelle - sain lisää käytännönläheisiä ohjeita ja nyt minulla on kuusi A-nelosen kokoista omatekemää paperiarkkia. Ei ne kaikki aivan ehjiä reunoiltaan ole, mutta mielestäni olen hyvässä alussa. Uskon, että toinen kerta on huomattavasti helpompaa, sillä virheistä oppii ja oivaltaa monta kohtaa. Esimerkiksi seuraaville papereilleni laitan taatusti aivan sileän alustan, jossa kuivuvat. Nyt arkeissani näkyy keskikohta liian hyvin, mutta mitäpä se haittaa, kun puolitan ne siitä ja saan kaksi A-vitosta, jotka taitan kortiksi aikanaan. Haluan myös toisen viiran, joka on A-5 kokoa, voisi olla alkajalle helpompaa pienemmän arkin käsittely.

Paperin väriksi alun alkaen suunnittelin jotain oranssiin vivahtavaa, kun pihassa on paljon kehäkukkia, mutta osaltaan repimäni siniset kirjekuoret muuttivat mieleni. Orvokeista tuli sopivaa sinisävyä lisää. Onkin erittäin mielenkiintoista löytää ja suunnitella uusia värejä milloin mihinkin tarkoitukseen käytettävään paperiin. Uskon kokeilemalla onnistuvani.

                                                            ***

Vielä viime sunnuntaina havaitsemistani karhunjäljistä sen verran, että uteliaisuuteni ei antanut periksi, vaan lähdin eilen ottamaan lisää valokuvia. Otin myös yhteyttä asiantuntijaan, jonka mielestä kyseessä on todella karhu. Huolestuin lähipellolla olevista hevosista, kun siellä on myös keväällinen varsa. Pakko oli mennä katsomaan ja ilmoittaa myös heppojen omistajalle havainnostani. Nyt tuskin enää noita jälkiä näkyisi, sillä yöllä on satanut, mutta luulen, että karhu asustelee niillä kulmin. Alueelta alkaa laaja asumaton seutu.

Hepat ovat onnellisen tietämättömiä laitumellaan lähistön isosta nallesta.

Eilen lähdin etsimään kääpiä ja jotakin muuta luonnosta, mistä voisi paperintekoa varten keittää mössöä. Kääpiä ei löytynyt. Veriseitikkejä en viitsinyt kerätä, sillä niitä keittäessään saa olla varovainen, ettei saa mitään kummallisia oireita.

Ajattelin saada koriini myös suppilovahveroita. Harmikseni näin niitä vain vähän, nekin jo yli-ikäisiä, etten poiminut.

Mutta kosteikon kohdalla metsätiellä oli suuret tassun jäljet! Tosi suuret, eikä vieressä näkynyt minkäänlaisia kengänjälkiä, joten jäljet eivät ole koiran. Viisi varvasta ja koko selviää joten kuten koivunlehden koosta, joka on suunnilleen noin 5 senttiä, monasti pienempikin. Jälki on lähes 15 senttinen.

Ajattelin ensin ilveksen jäljiksi, mutta eikö kissapeto pidä kulkiessaan kynnet piilossa, että pysyvät terävinä? Eikä sillä taida olla varpaitakaan kuin neljä.

Eilinen kaunis syyskuun aurinkopäivä muuttui hetkessä suureksi surun päiväksi. Kauhajoen suru ja murhe pysäyttää meidän kaikkien arjen.

Lämmin osaanottoni

Vieläkin meidän perheessä pyydetään ja käytetään nappia ja suppelaa. Perheen ainokainen opetellessaan puhumista muutti sinapin ja ketsupin napiksi ja suppelaksi. Ehkä hän kuuli niin tai pitkät sanat sinappi ja ketsuppi olivat liian vaikeita hänen muodostaa.

Miten näpsäkkää ja mukavia asioita mieleen tuovaa on yhä joskus kuulla pöydän toiselta puolen.

      - Saisko nappia ja suppelaa?            

Olisipa tullut otettua talteen muitakin uudissanoja.

Vuosia sitten olin kattamassa ruokapöytää. Olin mielestäni saanut työn valmiiksi, kun kaksivuotias tuli silmät totisina pyytämään.

 - Missä minun kynsi ja piikki?

Hämmästyneenä toistin, mitkä ihmeen kynsi ja piikki?

       -  Minun kynsi ja piikki.  Pikkumies meni ruokailuvälinelaatikolle, kun en ymmärtänyt ja valitsi sieltä haarukan ja veitsen. Hän toi ne pöytään ja otti lusikan lautasensa vierestä pois. Hän halusi myös syödä haarukalla ja veitsellä, enkä minä onneton sitä heti ymmärtänyt.

Tottakai piikki on haarukka ja kynsi – no, veitsenkärki muistuttaa kummasti kynttä!

Omia sanoja löytyy lisääkin. Kaikki amerikkalaiset autot ovat amikralaisia. Kirjaimet ei vaan suostu muuhun järjestykseen. Moposta tuli nopo. Ne vaan on nopoja.

Kerran sanaseppo totesi auton ikkunasta nähdessään suuren moottoripyörän.

- Iskä kato, kui hieno nopo!

Isä koetti selittää, että se on kylläkin moottoripyörä. Se on eri kuin mopo. Poika vaan tykkäsi hetken mietittyään.

       - Nopo se on!

Omenoiden kanssa on niin, että meillä on vuosikausia syöty aminia. Yhtä hyviä ne ovat, oikeastaan parempia.

Olen säilyttänyt erään saamani e-mailin. Paitsi, että muistan tekstin lähettäjää, kun luen sen uudelleen - siitä löytyy ajattelemisen aihetta.

Ajattele! Jos saisit 86 400 joka päivä!

Kuvittele, että on olemassa pankki, josta siirretään sinun tilillesi joka päivä 86 400. Tili tyhjennetään joka keskiyö huolimatta siitä, oletko rahaa käyttänyt vai et. Mitä tekisit? Luonnollisesti ottaisit kaikki rahat jo aamulla tililtä!

Joka ainoalla meistä on sellainen pankki. Sen pankin nimi on AIKA.

Aamuisin tilillesi annetaan 86400 sekuntia. Joka yö tili tyhjennetään. Huolimatta siitä, kuinka tai miten olet niitä sekunteja käyttänyt. Sille tilille ei kerry säästöjä, eikä siltä voi nostaa. Joka aamu pankki avaa sinulle uuden tilin. Öisin se taas tyhjentyy. Vaikka et ole summaasi käyttänyt, menetys on peruuttamaton. Paluuta ei ole. Ei ole mahdollista jättää vähääkään huomiseksi, sinun pitää käyttää annettu summa juuri tänään.

Investoi tarkasti, niin että saisit sen summan edestä mahdollisemman paljon onnea, terveyttä ja menestystä. Aika juoksee, kello raksuttaa! Tee niin hyvin, kuin pystyt jo tänään. Ymmärtääksesi yhden vuoden merkityksen, kysy sitä opiskelijalta, joka lorvi vuoden kouluajastaan. Muistutukseksi yhden kuukauden merkityksestä, kysy äidiltä, jonka lapsi syntyi kuukautta liian aikaisin. Viikosta saat selkeän kuvan, kun haastattelet viikkolehden toimittajaa. Kysy tunnin merkitystä rakastavaisilta, jotka odottavat toistensa kohtaamista. Minuutin merkityksen ymmärrät, kun puhelet ihmisen kanssa, joka myöhästyi junasta. Kuinka pitkä voi olla sekunti, sen tietävät ihmiset, jotka ovat olleet vaikeassa onnettomuudessa. Sadasosa sekunttien tärkeydestä saa aavistuksen seuratessa  huippu-urheilijoita. Jokaisella sinulle annetulla  hetkellä on  hintansa, erittäinkin vielä niillä hetkillä, jotka saat viettää läheisten kanssa, jotka tahtovat myös jakaa aikansa sinun kanssasi. Pidä mielessä, että aika ei odota ketään. Eilinen on historiaa, huominen on mysteerio, tämä päivä on lahja! Ystävät ovat todellisia harvinaisuuksia: he saavat sinut nauramaan ja rohkaisevat sinua. He kuuntelevat sinua ja innostavat. He  ovat valmiit avaamaan oman sydämensä.

 

Jäin syksyn sillalle,

ihailemaan sen värejä.

Keskelle keltaisia ja punaisia

vaahteranlehtiä.

Jäin kuuntelemaan lumoutuneena

luonnon ääniä,

tuulen ja sateen.

Myrskyn.

Olen syksyn tytär.

Elän vahvasti.

Synnyn uudeksi joka aamu.

Voisinko,

osaisinko vangita tuon tunnelman?

Ajatukset karkaavat

syksyn sillalle,

sinne missä on

keltaisia ja punaisia vaahteranlehtiä.

Miten minä viihdynkään siellä.

 

 Syksy on kaunis. Värikylläinen ja kuulas. Se on myös täynnä luovuutta. Näin onkin, mikäli ilmat ovat mieleisemme.

Minä olen syksyn lapsi, eikä energiaani vie pimenevät illat, ei nurkissa koliseva tuuli. Jotenkin kirjoittaminen tuntuu inspiroivammalta  oikean syksyn tullen. Usein harmittelen, kun esim. kirjoituskilpailuihin halutaan tekstit viimeistään elokuun loppuun mennessä. Enhän minä ole päässyt edes vauhtiin! Monesti olen ollut kovin pettynyt, sillä sytyn vasta syksymmällä.

Voi olla, että alitajuisesti sallin itselleni pitkät seurustelut tietokoneen kanssa vasta syksyn tultua. Ei ole mielestäni muuta tähdellisempää tekemistä. Hassua, mutta keväällä ja kesälläkin koen aivan kuin olisin kirjoittaessani vähän pahanteossa.  Toisaalta teen itse nuo paineet. Ne ovat onneksi vain omia ajatuksiani.

 Syksy on inspiraation lähteeni. Ammennan siitä tajuntaani virtaa. Nautin, miten ajatus laukkaa puolukkametsässä ollessani. Miten rakastan soiden avaraa värikylläisyyttä. Tuulia, jotka riepottelevat punaisia ja keltaisia puidenlehtiä. Välillä kasvoja pieksevää vihmaakin. Kaikesta tuosta löytyy sanoja, joita minä etsin.

Eihän tällainen vuodenaika voi muuta, kuin inspiroida!

Katselin aikani ikkunasta puolipilvistä aamua. Joka puolella, joka heinän korren nokassa, joka lehdellä, joka kiven kolossa pisaroi ja väreili. Vettä on ollut liikkeellä.

Pyykkinaru oli varattu. Vesipisarat olivat riti rinnan. En tönäissyt pyykinkuivaustelinettä, vaan jätin kauneuden odottamaan aurinkoa. Ajattelin muunneltujen  laulunsanojen tavoin - jos pisarat helmiä ois, mua rikkaaksi mainita vois.

Tämän kesän ainoa Peace-ruusujeni aikaansaama kukka. Enempää sen terälehdillä ei voisi pysyä pisaroita. Siis ruusuvettä.

Kelloköynnöksen kukka. Kaunis pisaroissaan.

Luontoretkellä huomaa kaikenlaista.  Niin kuin tämmöistäkin. Pohdin keksimättä, mitä mahtaa olla? Minkä eläimen turkista? Aluskarva untuvan pehmoista, josta lähtee karkeaa, pitkää, ikään kuin jouhta.

Olivat koivun oksaan tarttuneet noin 1.5 metrin korkeudelle. Ehkä ne ovat tarttuneet jo talvella, kun lumi oli noin korkealla.

Täysin mönkään meni uusioyritys ämpäriperunoista. Kaivettuani heinäkuun alussa ämpäreistä kauniin siloisia Rosamunda-perunoita, innostuin istuttamaan silloin ämpäreihin uudet potut. Laskin, että lokakuun puolivälissä saisin jälleen varhaispottua. Höh! Mitä tyhjää!

Ämpärien pohjissa oli ilmeisesti liian pienet reiät ja neljän viikon sateet olivat pottuviljelmälle liikaa.  Näin siinä kävi. Löysin ämpärit piri pintaan täynnä vettä.

Huolimatta takaiskusta, koetan ensi keväänä jatkaa tätä ideaa. Pistän kalenterin reunaan merkin, että varmasti muistan laittaa varhaisperunaa ajoissa itämään. Maaliskuun alussa istuttaisin ämpäreihin. Saa nähdä!

Meni mönkään myös elämänlankojen ohjaileminen tukikeppeihin. Päätin luovuttaa tämän sitkeä kasvin tuhoamisen, koska en siinä onnistunut. Hakkasin sitä vastoin  maahan tukikepit, joita myöten elämänlanka voisi mielin määrin kasvaa, ettei tarvitsisi enää kuristaa minun kultapallojani. Se voisi kurkotella pilviä keppien nokastakin.

Takaisku tässäkin.  Myrskyt ovat kaataneet kepit, eikä elämänlanka ole halunnut kaatua niiden mukana, vaan napannut takaisin kiinni kultapalloista. Nyt ovat kultapallotkin melkein nurin ja elämänlankaa etsii sinnikkäästi uutta tukijaa edeten maata pitkin. Saattaa olla, että se joutuu tyytymään matalaan loppukesän kasvutasoon.

 Tätä on paha voittaa. Kukkisi edes, saisi vähemmän antipatiaani.

Niin se on. Jos ei lähde, niin ei tunne kotiintulon riemuakaan. Kotiin  palaaminen lyhyeltä tai pitkältä reissulta on aina yhtä mukavaa.

Hieman jännitti, minkälainen kotipiha on vastaanottamassa neljän viikon poissaolon jälkeen. Tosin tiesin, ettei mitään järin ihmeellistä ole tapahtunut, sillä meidän kotiamme ja pihaa piti naapuri "silmällä". Ensi katselmus piti tehdä, ennen kuin sain edes laukkuja autosta pois.

Ruoho on kasvanut. Se on liian pitkää monin paikoin leikurille. On parasta niittää ensin viikatteella. Uima-altaaseen on satanut vettä ainakin 15 senttiä, joka siellä on yhä, vaikka aurinkopäivinä onkin haihtunut. Omenapuiden alta saan kottarikaupalla haravoida pudonneita omenoita. Viinimarjat ovat menneet lintujen suihin.

Pasuunakukka on saanut upeat kukkansa auki! Illalla se vastaanotti kotiintulijat hurmaavalla tuoksullaan.  Monet krassipadat hehkuivat värikylläisinä. On siinä ollut kukkienkastelijalla työtä! Tuhannet kiitokset hänelle, että on jaksanut.

Entä silmäteräni! Viiniköynnös kasvihuoneessa. Se on kypsyttämässä rypäleterttujaan. Maistoin heti muutamia. Maku on hyvä, mutta rypäleiden koko on pieni. Siitä saan syyttää itseäni, sillä en raaskinut leikata kevällä viiniköynnöstä riittävästi. Varmasti sangollisen saan rypäleitä, jahka kypsyvät.

Keijunmekot kukoistavat. Ne ovat lähteneet kiipeilemään kärhöihin ja krasseihin saadakseen lisätukea. Pari tomaatintainta ovta innostuneet tekemään liiaksi tomaatteja, että tuen laittamisista huolimatta ovat repeilleet.

Valtakunnassa kaikki hyvin. Varmasti palautuminen ottaa yhden päivän, sitten aloitan entistä innostuneempana kukkieni parissa. 

Tavallisesti meille mökkiläisille piisaa pari kauppareissua viikossa, ei juuri useammin viitsi eikä kannatakaan lähteä 30 kilometrin päähän ostoksille. Syrjäseudun pikkukylällä ei ole isoa ostaria. Pari pikku sekatavarakauppaa on, mutta molemmissa on hintataso huikea. Kovasti kaksipiipuinen juttu, oman kylän kauppoja pitäisi suosia, että pysyisivät pystyssä, toisaalta -  itsellä ei ole varaa maksaa ylimääräistä, kun halvemmallakin ostokset saa.

Tänä kesänä on varsinkin ollut järkevää tehdä ostokset naapurikunnan puolella. Samalla, kun haettu rakennustarvikkeita. Kamera on yleensä aina mukana (kuten kaikilla bloggareilla!) Tällä kertaa en viitsinyt mennä miehen kanssa rautakauppaan, vaan kuvasin Taivalkosken torilla olevaa taideteosta, joka on kirjailija Kalle Päätalon muistomerkki.

Taideteos on kaksiosainen. Se on kuin avoin kirja, jonka lehdet ovat lennähtäneet kauas torin vastakkaiselle puolelle.

Torilta suuntasin kirkkoa kohti. En tunne Taivalkoskea mitenkään hyvin, mutta kirkon löytää helposti, sillä sen torni näkyy torille. Kaunis kirkko mäen päällä. Voi sanoa, että luonnon keskellä.

Sateessa nyhjöttävät heinäseipäät on surullinen näky. Sinänsä heinäseipäitä ei enää kovin paljon pelloilla näe. Luulen,ettei näistäkään heinistä ole latoon vietäväksi, jos kelit jatkuvat sataa-joka-päivä-malliin. Mahtavatko olla poroille vai lehmille? Kenties hevosille. Ne ja ratsastusharrastus on lisääntynyt kovasti pohjoisessakin päin.

Joskus ihmettelin kovin, miksi tienvarsimaastosta löytyy punaiseksi värjäytyneitä kiviä. Suureksi osin ne ovat kookkaita ja useimmiten niitä näkee metsäautoteiden varsilla. Autotietä metsään tehtäessä kivet ovat kääntyneet ja ennen maata vasten ollut puoli on nyt päivänvaloon päin. Muutaman vuoden kuluessa kivi alkaa punertaa. Joku jäkälälaji saa sen aikaan. Luulin ensin, että ne on maalattu, mutta ei ole, kyllä luonto on itse ollut taiteilijana!

Väri on niin voimakkaan punainen, että erottuu todella hyvin. On kuin kivillä olisi ainainen ruska.

Silmiä täytyy hieraista, kun maassa punertaa kivet ja ilmassa metrin korkeudella leijuu ja kiemurtelee usvahuntu.

Huomenna 1. päivä elokuuta on keskipäivällä osittainen auringonpimennys. Se kestää noin kaksi tuntia. Suomen pohjoisimmassa kohdassa aurinko peittyy 80% ja Helsingissä noin 50%.

Aurinko peittyy maasta katsottuna tuon verran kuun taakse.

Helsingissä pimennys alkaa klo 11.45, se on maksimissaa 12.50 ja loppuu 13.48

Rovaniemellä alkaa 11.42, maksimi 12.47 ja loppuu 13.53

Ursan sivuilta löysin noita aikoja ja muutakin faktaa.

Kaikkialta, mistä tästä luin, muistettiin varoittaa, ettei vaan katso pimennyksen aikana aurinkoa paljain silmin. Pitää olla asianmukaiset suodattimet, ettei vahingoita silmiään.

Vuonna 1990 nähtiin Suomessa täydellinen auringonpimennys ja seuraava täydellinen on vasta v.2126. Edellisen muistan, miten sitä odotettiin, mutta harmittavasti pilvisyys vei siitä koko hohdon.  Seuraavaa tämän ajan ihmiset eivät tule näkemään. Se on sen verran kaukana.

Joskus 1960-luvulla ollut osittainen auringonpimennys on jäänyt mieleen. Olin silloin keskikoululainen ja sitä ihmettä tultiin katselemaan koulun rappusille. Joku  ovela oli keksinyt, että filmin läpi sitä voi turvallisesti tiirailla.Keskipäivällä sekin oli. Luonto hiljeni ja ihmeellinen hämäryys oli kauttaallaan.

Olisi mielenkiintoista seurata huomista pimennystä, mikäli sen näkee. Muutaman upean aurinkopäivän jälkeen parhaillaan vettä tulee kuin aisaa. Ukkonen jytisee myös. Toki huomenna on uusi päivä - eipä sitä vielä tiedä, miten hieno se on. Jos aurinko nähdään keskipäivällä, niin katsellaan sitä suojainten läpi!

Iskelmä-Finlandian esityksiä katsellessani olin äkkiä ajatuksissani heinäkuun 24 päivän illassa 19 vuotta sitten. Tietysti muistin päivän jo aamusta, mutta vasta Timo Rautiaisen laulama (sanat Marja Mattlar) laulu "Lintu" palautti minut kuvaannollisesti hetkeen, kun äiti kuoli.

Istuin silloin pienen terveyskeskuksen potilashuoneessa äidin sairasvuoteen vieressä. Pitelin äitiä kädestä. Olin luvannut  hänelle muutamien sairausviikkojen aikana, etten jätä häntä, vaan saatan, niin pitkälle, kun pystyn. Hänen aikansa oli loppumassa, milloin tahansa hän lipuisi rajan taakse.

Hoitajana työskennellessäni olin aina avannut heti ikkunan todettuani potilaani kuolleen. En oikeastaan tiedä, miksi tein niin. Olen sitä paljon pohtinut ja kollegatkin kysyneet. Minusta vain tuntui siltä, että halusin sielun siitä huoneesta vapauteen. Vaikka ei seinät eikä ikkunat ole sielulle este sen pyrkiessä Luojansa luokse.

Avasin ikkunan sepposen selälleen myös tänä heinäkuun yönä 19 vuotta sitten. Olimme äidin kanssa vielä hetken kahden.

Nyt Rautiaisen laulamana Lintu herätti nuo päivälleen 19 vuotta vanhat muistot.

Lintu / sanat Marja Mattlar

 

Tuskin tunnen häntä ja kuitenkin

tulin häntä tapaamaan

hän on niin kovin kaunis vieläkin

kun kääntyy minua katsomaan

 

tämä yö on minulle viimeinen

kuulen hänen sanovan

olen sairas ja väsynyt ihminen

ja siksi lähteä haluan

 

sinä tiedät jo jotakin elämästä

jotain tiedän minäkin

kun vain uskallat lakata pelkäämästä

paratiisin saat takaisin

 

hän vielä jatkaa kyyneleet silmissään

sanaa jokaista painottaen

hän pitää kättäni tiukasti kädessään

ja sanoo silmiin katsoen

 

en kadu ketään niistä, joita syliini suljin

heitä sentään rakastin

itkien kaikkia niitä

joiden ohitse kuljin, joita väistin ja pakenin

 

sillä aina kun ihmisen lähelle päästin

löysin lähelle itsekin

mutta jos itseäni varjelin ja säästelin

heti eksyin ja palelin

hänen katseensa sammuu, hän huokaisee

hänen otteensa raukeaa

siinä samassa silmiä häikäisee

ja huoneen ikkuna aukeaa

 

kun jälleen katson häntä, hän muuttunut

onkin linnuksi edessäin

ja linnun siipeä puhtaan valkoista

minä pidänkin kädessäin

 

lintu nousee ja lentoon jo lehahtaa

minä paikalle yksin jään

hahmo taivaan korkeuksiin loittoaa

huone humisee tyhjyyttään

 

istun hiljaa vielä ja muistelen

hänen viime sanojaan

niitä puoliääneen toistelen

kun hän mennyt on menojaan

 

en kadu ketään niistä, joita syliini suljin

heitä sentään rakastin

itken kaikkia niitä, joiden ohitse kuljin

joita väistin ja pakenin

 

sillä aina kun ihmisen lähelle päästin

löysin lähelle itsenikin

mutta jos itseni varjelin ja säästelin

heti eksyin ja palelin

 Marja Mattlarin - Lintu - on kaunis ja puhutteleva runo. Se herkisti  myöhemmin kirkossa monesta syystä, kun lastenlapset lauloivat sen mieheni äidin hautajaisissa. Silloin, sen laulun mukana koin uudelleen sen hetken, kun oma äitini kuoli. En pystynyt keskittymään sanoihin, mutta myöhemmin etsin ne. Tästä runosta on tullut erittäin rakas minulle.

Lisää Marja Mattlarista  http://www.vuorenk.pp.fi/marja/historia/

Viileän yön jälkeen pihassa jokaisen heinänkorren päässä on kastehelmi. Paljaisiin varpaisiin nurmikko tuntuu ikävän kylmältä, toisaalta kesäiseltä. Osin kulottunut pihanurmi näyttää saaneen janoonsa lievitystä. Kaikkialla, mikä on vihreää, kimaltelee aamuauringossa. Kasvit kylpevät kasteessa.

Kiinanruusunkin vein ulkoruokintaan viikko sitten. Unohdin poloisen sisätiloihin, vaikka tavallisesti nostan ulos yöhallojen mentyä. No - parempi myöhään, kuin vielä myöhempään. Ihastellen katselin sen tummanvihreiksi muuttuneita lehtiä, jotka kiiltelivät kasteisina. Taisi olla kiitollinen, vaikka ehti pudottaa kaikki kukkansa, ennen kuin hoksasin viedä ulos.

En malta ikinä olla ihastelematta sitä valtavaa kasvuvoimaa, mikä lähtee siemenestä tai taimesta. Parissa kuukaudessa kellokärhöistäni toinen on noussut reilusti yli kolmeen metriin. Se on kieputtanut itsensä koivun ympärille ja ylimmät lehdet hamuavat jo linnunpöntöstä sisään. Alempana se saa myös tukea ruusupavuista.

Pasuunakukan suurilla lehdillä kimalteli niin ikään suuret kastepisarat. Hiukan murheissani katselin sitä, kun tuulet ovat hakanneet sen kauniit lehdet rikki. Kukka ei ole siitä moksiskaan, sillä kukkanuppuja on ilmestynyt runsain mitoin. Jos olenkin laiminlyönyt pihani perennoja ja antanut kuivuuden niitä kiusata, niin Pasuunalleni olen tuulisimpina ja lämpimimpinä päivinä juottanut parikymmentä litraa vettä. Siitä kiitollisena se ei ole pudotellut eikä lurpistellut lehtiään.

Piha on hiljentynyt. Kaikista linnunpöntöistä on jo aikaa poikaset lentäneet pois. Pääskysperhe, se meidän pihan ainokainen, on enää vain sydänyön vajassa paksun roikkajohdon päällä. Kohta eivät tule lainkaan. Ikävöin pihassa istuskellessani niiden riemullista liverrystä. Voi olla, että ensi kesänä saan vahtia useamman pesän pesueen selviytymistä!

Harmaasieppopariskunta ruokkii kahta poikastaan. Vain kahta! Yksi muna on edelleen kuoriutumatta, mutta jostain syystä eivät ole lykänneet sitä pesästä poiskaan. Myöhemmin kuoriutunut poikanen ei selvinnyt isompien maailmassa. Näyttää siltä, että kahdessa poikasessakin on hommaa. Täyttävät miltei koko pesän. Olen oppinut tunnistamaan harmaasiepon laulun. Se on serkkuunsa kirjosieppoon nähden varsin vaatimatonta ja pienieleistä.

Kymmenen  kärhöraasua ovat selviytyjiä! Luulen niin - ainakin nyt näyttää siltä ja minulla hyvä mieli.

Kasvi-intoni on peräisin varmaan yhteiskouluajoilta. Muistan vieläkin monen kasvin latinalaiset nimet ja niiden heimojenkin nimet latinaksi! Turhaa lastia pääkopassa. Ilmeisesti silloinen rehtori Kai Saarikivi osasi niin mielenkiintoisesti kasvioppia opettaa, että siitä jäi tämmöinen pysyvä mielenkiinto ja innostus. Silloin kerättiin kesälomalla 300 kasvia herbaarioon. Eikä se ollut edes ison työn takana. Tämän aamuisesta, jonkun kirjoittajan blogista luin, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Tämä kasviasia on kohdallani niin. 

Kuka murheitani kuuntelisi?

Kuka surujani lievittäisi?

Antaisi apuaan?

Rakas Pihamänty,

ystäväni, sinä se olet.

Painan poskeni kylkeäsi vasten,

annan kyynelten valua.

Huminasi rauhoittaa.

Kierrän käteni ympärillesi

ja kiitokseksi halaan.

Aina ohi kulkiessani

hyväillen hipaisen kaarnaasi.

            Runoketjun alku löytyy Unelmaisen blogista

         Halausta voi jatkaa runoilemalla halausrunon, ken haluaa

Hassua, miten voimakkaasti tunnen olevani pihapääskysten poikasten kummi! Niin monella tapaa yritin auttaa pääskysparia saamaan poikasensa maailmalle, kun olivat tyhmyyttään tehneet pesän niin vaaroille alttiiseen paikkaan - avonaiseen vajaan ja matalalle!

Useasti ihmiset tykkävät, että pääskyt sotkevat liikaa. Sotkevat kyllä, mutta laitoin pesän alapuolella suuren muovin, johon kakat tippuvat. Nyt on aika rullata se roskikseen, eikä olekaan enempää siivoamista. Sen sijaan iloa linnuista on.

Poikasten lentotaito edistyy hirmu harppauksin. Tosin ensimmäisinä päivinä oli säännölliset harjoitukset. Ne tulivat keskipäivällä pesään päivälevolle.  Mikä aamu tahansa ne jättävät tyystin koko vajan. Laulelevat vain televisioantennin päällä ja esittävät ihailtavakseni muutamia lentonäytöksiä.

Minulle pääsky tuo kesän - toivottavasti se ei vielä vie sitä pois! Nämä ovat valmiit maailmaan.

Harmaasiepon hautominen jatkuu. Ensimmäiset kaksi poikasta syntyivät jo kaksi päivää sitten. Eilen illalla aloin huolestua, kun toiset kaksi munaa olivat vielä ehjiä. Yöllä on jälleen yksi muna kuoriutunut, mutta yksi edelleen yhjä. Jospa kaksi vanhempaa poikasta varttuvat niin voimakkaiksi, että uudet tulokkaat jäävät niiden jalkoihin.  Ainakin tämä hännähuippu, joka on yhä munassa. Kuihtuu ja kuolee? Miten se pystyy pitämään puoliaan ruokajonossa?

Poikasten suut on melkein yhtä isoja, kuin koko lintu. Silmä on vielä kalvon peitossa oleva suuri pussi.

Seuraan tilannetta joka päivä. Tallennan kuvina. Linnut ovat kiinnostavia ja alan ymmärtää bongausta ja bongareita. Jospa pian itsekin "bongariksi". Lintujen elämää on mielenkiintoista seurata.

            Hyvät ystävät, tästä ottakaa ja maistakaa, olkaa hyvät!

                        Kesän ensimmäistä mustikkapiirakkaa.

Tässä perinteisessä - oikeassa pullataikinaan tehdyssä - maistuu kesä.  Eikö maistukin?

Juuri ja juuri saan mustikkapiirakan leivottua. Minun ei tarvitse lähteä toista kertaa lähimetsiin mustikoita etsimään. Niitä oli todella vähän ja hirvittävän pieniä.  Kevään halla vei mustikan kukat ja jotain tällaista osasin oikeastaan odottaa. Tutut marjapaikkani ammottivat tyhjyyttään. Miten mieluusti olisin poiminut sankollisen tai kaksi. Viihdyn yksin metsässä.

Parempia marikoita pitää etsiä.

Nyt oli kamera mukana, mutta kuvattava  jokseenkin kadoksissa. Hetken ihastelin harakankukka - kamomillapeltoa

.

Yllättäen metsäpellolla näkyi perheidylliä. Tamma varsansa kanssa

Metsä oli hirvittävän kuiva. Kallioilla kulkiessa sammalet vain rapisivat kengän alla. Yöllä on onneksi satanut hiukan. Tämä kulmakunta oli sateen tarpeessa. Pihanikin, sillä se alkaa jälleen kulottua, enkä jaksa pihakukkia juottaa tarpeeksi. Osa niistä näytti eilen nuupahteneilta.

Hiukan on kuulunut nurinaa, kun grilliin ei voi laittaa tulta, ei voi savustaa kalaa, ei grillata. Kun ei voi, niin ei voi! Meidän kesävieraan koti on grillin välittömässä läheisyydessä  -  seinähyllyköllä, työrukkasteni päällä. Ei sitä voi savustaa kodistaan minnekään, varsinkin kun hautominen on vielä kesken. Grillauskielto on kolmatta viikkoa meneillään ja jatkuu.

Eilen bongasin lopulta kunnolla, kuka kesävieras on! Ei olekaan varpunen, vaan harmaasieppo. Vaikka se pysyy pesässään ohi kuljettaessa, ei kestä kuitenkaan suoraa katsekontaktia, joten kauempaa en ole pystynyt tunnistamaan emoa. Jonkun aikaa olen kyllä epäillyt, ettei olekaan varpunen, kun on hieman vaaleampi ja sirompi.

Nyt kuvastakin jo näkee pään ja rinnan viiruisuuden, sekä harmaanruskean pyrstön. Harmaasieppo siis.

Olen varmasti täys taukki, kun yritän puuttua luonnon lakeihin. Virittelin kanaverkkoa suureen kaareen hyllyn edustalle suojaksi, ettei kissat pääse hyppäämään pesän kimpuun. Arvelen, että sieltä alkaa piakkoin kuulua untuvikkojen ääntä.

Osan kanaverkosta vedin alhaalle vajan oven eteen samasta syystä. Pääskysille jää tilaa lentää sen yläpuolelta. Vajassa on alkanut haarapääskysen poikasten lentoharjoitukset. Ne ovat tässä vaiheessa niin avuttomia, että olisivat helppo saalis kissoille. Molemmissa kohtaa linnut hyväksyivät suojamuurit.

Pääskysten kohdalle olen miettinyt, osaavatko emolinnut opastaa poikasiaan nyt paremmin, kuin edelliskesänä? Poikaset ovat käyttäytyneet ainakin erilailla. Ne ovat hiljaa ja visusti pesässä emopääskyn antaman varoituksen jälkeen. Eivät kurki viime kesän tapaan pesän reunalla. Kuvittelen mielessäni, että viime kesän poikue oli pääskysten ensimmäinen ja jospa ne eivät olleet opettaneet jälkikasvuaan varovaisuuteen. Silloin pesästä kuuluu alinomaa ääntelyä, joten tikan oli helppo sinne löytää. Jokin koulu on käyty!

Kuvassa ovat vielä pesässään - ahdasta rupeaa olemaan. Yhdenkin pyrstö on melkein toisen suussa.

Nyt poikaset lentävät. Kolmella on alkanut vapaat lentoharjoitukset ja uskaltavat jo isoon maailmaan, mutta yksi kököttää kiskonpätkän päällä pesän lähellä. Taitaa olla arempaa sorttia. Kuulin, miten emot yrittivät sitä vajan ulkopuolelta rohkaista

Viikonloppu menee aina niin sukkelaan. Vasta oli perjantai ja nyt sunnuntai-ilta. Oikeastaan aloitin viikonlopun jo ennakkoon kulttuuripitoisesti - käymällä Pyhämaan Suviteatterissa. Kurvikkaat konsulentit oli näytelmän nimi ja katsomo oli porukkaa täynnä. Naurussa oli ajottain pitelemistä.

Kun oli alkuun päästy, niin lauantain kaunis ilta houkutteli maaseutukierrokselle. Siellä ja täällä oli tarjolla ohjelmaa. Vehmaan tien varressa oli kyltti - Tanssit Himoisten rannassa - Himoisten kyläyhdistys ry. Kun luvattiin vielä vapaa pääsy ja arvontaakin, niin sinne siis. Jos ei tanssimaan, niin katsomaan ja kuuntelemaan.

Himoisten tanssilava oli meren tuntumassa. Tuuli toi mukavasti meren tuoksua ja musiikin kuuli jo kauemmaksi. Nostalgista meininkiä. Vanha vesivaneri oli tanssiparkettina. Ei siinä katumaan päässyt - luisto oli sen verran huono. Ei parantunut kahvillakaan, vaikka sitä lattialle ripoteltiin.  Kahvia vain alkoi tehdä mieli, joten puffetti sai asikkaita.

Pari tuntia Himoisissa vierähti, sitten menevän mieli oli eteenpäin. Koko illan harmittelin, miten bloggaaja unohtaa kameran kotiin!! Sitä passaa kysyä. Kuvattavaa olisi ollut. Kaunis punainen iltataivas, joka hehkui aina vaan täyteläisemmin, mitä pitemmälle yö ehti. Tyyni ilta ja merelle kauemmaksi kaunis näkymä. Kettu juoksi tien yli ja pysähtyi pellolle katsomaan hidastavaa autoa. Olisin ehtinyt kuvata vaikka viisi kertaa!

Kotimatkalla on uimaranta. Kuljetan kesällä aina uikkareita ja pyyhettä mukana kaiken varalta. Aina ei kehtaa uida ilkosillaan. Nyt meinasin, mutten iljennyt, kun viime tipassa hoksasin vastakkaisella mökkiterassilla väkeä. Oikeastaan harmitti, sillä mieluusti olisin vain tipauttanut pyyhkeen rantahiekalle ja kävellyt veteen. Muistui mieleen ne kerrat, jolloin uikkarit sai jättää autoon ja uida kohti laskevaa aurinkoa tai kuunsiltaa pitkin.

Löysin päivällä pikku purnukan, jossa oli kolme nappia. Muistin heti, mitä ja miksi napit olivat  vesiastiassa. Vesi oli lähes haihtunut, eikä ihme, sillä napit ovat lionneet siinä liki kuukauden. Juttu juontaa juurensa kesäkuun alkupuolelta, kun lapsenlapseni olivat mummolassa.

Pojat valitsivat itse kirjan tai sadun, mikä luettiin iltasaduksi. Yhtenä iltana luettavaksi tuotiin vanha Disneyn kirja, Nappisoppa. En ollut lukenut sitä liki kolmeenkymmeneen vuoteen. Ajattelin mielessäni, mahtaako käydä samoin, kuin aikoinaan. Silloin sain omalle pojalle lukea sitä illasta iltaan. Se huvitti suunnattomasti häntä ja tympäisi minua.

Kirjassa Iines huijaa Roope-setää oikein kunnolla. Hän tekee yhdestä napista herkullisen sopan, jota tarjoaa kaikille. Kitupiikki Roopekin innostuu kehumaan Iinestä, miten hän on taitava, kun keitti sopan yhdestä ainoasta napista.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen ei esiintynyt kysymyksiä. Toisena iltana kirja luettiin uudestaan. Silloin nuorempi velikulta kyseli kesken kaiken, miten Iines oikeasti teki napista sopan?  Kun kirja oli luettu, hän kysyi osaako mummo keittää nappisoppaa?

Sama maku niin isällä, kuin pojallakin. Kirja luettiin mummolaloman aikana lukemattomia kertoja.

Jossain vaiheessa näin keittiön pöydällä kolme nappia vesimukissa. Ihmeissäni kysyin pojalta, miksi hän on pannut napit veteen, vaikka osasin epäillä.

- Niitä pitää liottaa, niin tulee hyvä soppa!

Kirja meni häneen niin täydestä, että soppaa olisi pitänyt ruveta heti keittämään.  Kirjassa oli ohje!

Napit unohtuivat likoamaan, kun lomalaiset lähtivät.

Nyt napit ovat lionneet kuukauden, eivätkä yhtään pehmenneet. Ei tule nappisoppaa!  Ei tekemistäni dinosauruksen munistakaan ole dinoja tullut. Totuus on, ettei mummo osaa.

Aivan kuin ei olisi ollut parempaa tekemistä tälle aamulle, vaikkei se juuri kauniimpi olla voisi. Yön kaste maassa, sekä kukkien terälehdillä, sekä auringon paisteessa reilut 30 astetta lämmintä.

Pika pikaa tein kuitenkin vain tarkastuskäynnin pihassa ja totesin, että pääskysenpojat ovat tallella pesässään ja varpusella kaikki ok. Sittenpä kiirehdin "aivojumppani pariin". Vanhastaan tiedän, ettei se anna rauhaa, ennen kuin on kunnialla ratkaistu.

Löysin muutama päivä sitten vanhan pähkinän purtavaksi. Sen luettuani oli pakko alkaa miettiä ratkaisua. Kivan kiharainen tuo juttu on, eikö? Pistän sen teillekin pohdittavaksi.

           Vihjeet tässä.                                 

- suomalainen asuu punaisessa talossa

- ruotsalainen pitää koiraa

- tanskalainen juo teetä

- vihreä talo on valkoisen talon vasemmalla puolella

- vihreän talon omistaja juo kahvia

- sätkää käärivä henkilö hoitaa lintuja

- keltaisen talon asukas tupruttelee sikaria

- keskimmäisen talon asukas juo maitoa

- norjalainen asuu ensimmäisessä talossa

- piipunpolttaja asuu kissanhoitajan naapurissa

- mies, jolla on hevonen asuu sikarinpolttajan naapurissa

- Norttia polttava juo olutta

- virolainen polttaa Colttia

- norjalainen asuu sinisen talon vieressä

- piipunpolttajan naapuri juo vettä

 

 Kenen lemmikkinä on kaloja?

 

Annan lisävihjeen, jos joku kuitenkin viitsisi ruveta pohtimaan, kenellä ne kalat on lemmikkeinä.

Auttaa paljon ratkaisussa, jos viitsii piirtää ne viisi taloa ja merkitä vihjeinä annetut faktat niihin.

Ei tervehtinyt heleä auringonpaiste tänä aamuna portaalle tulijaa. Pikemminkin ilmassa oli jonkinlaista alakuloa. Kaikkialla vaikutti niin hiljaiselta – ei kuulunut suuremmin lintujen livertelyä, ei lirissyt pikkuinen suihkulähde.

Kun suihkulähteeseen napsautin virran päälle, sitten tuli elämää. Energiansäästäjänä en anna sen liristä yötä päivää. Lintuja ei saa laulelemaan noin vain napsauttamalla, mutta päivän mittaan alkaa viserrys kyllä kuulua. Toki pääskyt moittivat minua hetken äänekkäästi, kun menin sydän syrjällään heidän pesälleen. Milloin tahansa sen voisi löytää tyhjänä, kun pihapiirissä pyörii neljä käpytikkaa.  Pelkään edelliskesäistä tuhoa tikkojen taholta.

Työrukkasteni päälle tehdyssä linnunpesässä haudotaan.

Emo pysyy tomerasti paikallaan, vaikka sivuutan sen metrin etäisyydeltä. Kuva on hiukan epäselvä, mutta kyllä näkee, että tarkasti liikkeitäni seurataan.

Laskin hautomisen alkaneen heinäkuun 3-4 päivänä, joten odottelen poikasia kuoriutumaan joskus viikon päästä. Tietysti toivon tämänkin pesän säästyvän tikkojen hyökkäyksiltä.

Paremmin kesätunnelmaan pääsen avaamalla  tuvassa ikkunan. Sieltä tulee vastaan hurmaava jasmiinin tuoksu. Oikeastaan oksat työntyisivät ikkunasta sisään, jos en olisi hiukan kurittanut pensasta.  Tuulella se rapisuttaa ikkunaa, joka varsinkin syksyöinä on tuntunut pelottavalta.

Nyt jasmiini tuo päivään kesän. Se on valkeanaan tuoksuvia kukkasia.

Pihan vesiallas on  niitä muovisia. Sellainen piti vaan saada muutama kesä taaksepäin. Kivikkoiseen maahan sen upottaminen oli päivän työ! Ajan oloon ei pelkkä piha-allas riittänyt. Rupesi tekemään mieli vettä suihkuttavaa allaspatsasta. Kauan niitä katselin ja sitten Bingo!

Työnantajani kysyessä mahdollista toivettani eläkkeellesiirtymislahjaksi, keksin heti ehdottaa pikkuista allaspatsasta.

Toista kesää se on pihani kaunistuksena. Toista kesää olen mieltynyt kuuntelemaan sen lirinää pihan muiden äänien taustalla.

Altaassa uiskentelee lukeva sammakko takajalka toisen päällä rennosti.  Joka kerta sitä katsoessani ajattelen opettelevani sen elämän tyyliä - turha hössö pois. Ainaisesta tekemättömien töiden puntaroinnista voi saada vain mahavaivoja.

Kesäkuu on kohta historiaa. Viikko on jo eletty niin sanotusti isoa kesää, jonka pitäisi olla vastakohta pikku kesälle. Miten se olikaan säiden puoleen ennen juhannusta? Jatkossa siis päinvastaiset kelit. Ainakin täällä lounaiskolkassa oli alkukesä kuivaa ja tuulista, koleaakin. Toki viikko oli helteistä tai melkein helteistä. Nyt siis voi ennustella niin, että se helleviikon vastakohta oli edellisviikko ja tulevat viikot ovat kesäisen kauniita ja lämpimiä. Toivoisin Ajantiedon jotain tietävän!

Kesäkuuni oli piristävän erilainen. Olin kaikki nuo neljä viikkoa lapsenlasteni kanssa. Kuusi ja kahdeksan vuotiaat osaavat tehdä päivistä todella vauhdikkaita, mutta sinnikkäästi koetin pysytellä menossa mukana. Mielestäni pysyinkin, mutta nyt on pallo hukassa. Ikäväksi sitä ehkä voi kutsua, kun ajatukset lipsahtavat vähän väliä yhteisiin päiviin.  Olen oikeastaan ylpeä itsestäni, että osasin tehdä dinon munia ja jatko-osan spidermanpukuun.

Dinon pesä sai muuten lisämunan juhannuksen alla ja siitä munasta kuriutui pikku dino!

Uutta mielenkiintoa tuo pikkuinen lintu, joka on rakentanut pesänsä minun työrukkasteni päälle. Kaikista pihan paikoista se on valinnut minun punaiset työrukkaseni, joiden päälle on kerännyt erilaisia pesätarvikkeita, sammalta, kuivaa heinää, koivun hilsettä ja  pätkän vihreää villalankaa ja rakentanut taidokkaan pesän!

Täna aamuna pesässä oli kaksi munaa. Lauantaiaamuna, kun pesä bongattiin, siellä ei ollut vielä yhtäkään. Sunnuntaina yksi ja nyt siis jo toinenkin. Pikkiriikkisiä munia, joiden väritys on siniharmaa ja täynnä ruskeita pilkkuja. Emolintuja en ole nähnyt. Munista ja pesästä en lintua tunne, mutta ehkäpä minulla on onni tutustua siihen, kun se hautoo.

Seinän takana olevassa matalassa vajassa on pääskysperhe. Siinä pesässä on melkein höyhenettömät poikaset. En ole kylläkään päässyt selville, montako poikasta on, kun eivät vielä viime kesän malliin ole ruvenneet pesän laidan yli kurkistelemaan. Emopääskyset on rohkeita. Eivät lennä ulos, vaikka vajassa liikun ja kuvaan niitä.

Juhannusruusun kukoistus on aikaa ohi. Jotenkin pihan ruusupensaat näyttävät alakuloisilta. Sen sijaan monet kookkaat liljat ovat kauneimmillaan. Palavarakkaus myös. 

Harmistuneena tuijotin valkoisia varjoliljojani, joiden kukat oli joku käynyt syömässä. Vain muutamassa varressa nuokkuivat kermanvalkoiset kauniit kukat.  Olin kovasti suunnitellut kerääväni siemenet, että voisin saada varjoliljakasvustoa toiseenkin paikkaan.

Kovasti odottelen helteitä, jotta voisi istua pihapatiolla auringossa kuunnellen lintusia ja pihapuiden huminaa. Niitä odotellessa voisi leikata nurmikon, joka on elpynyt vahvaan kasvuun sateiden ansiosta. Mieluummin leikkaan nurmikkoa ja katselen sitten kaunista vihreää, kuin säästyn siltä työltä ja näen joka puolella ruskeaksi kulottuneen pihan.

Vettä sataa, että katto ropisee. On todellinen sadepäivä. Juhannuksen saimme viettää melko lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Joskin jokunen sade- ja ukkoskuuro osui kohdalle. Sää oli osuvasti Alatalon laulun mukaan: aurinko paistaa ja vettä sattaa, taitaa olla kesä tai tuonne päin.

Mikä juhannuksessa parasta, päästiin porukalla käymään kalalla. Illan suussa kasattiin kalavehkeet - venettä myöten ja suunnistettiin kauniissa säässä kokeilemaan kalaonnea. Pikkuinen erämaalampi välkehti nätisti auringon paisteessa ja hento tuulenvire piti itikat ja mäkärät loitolla, joten olosuhteet olivat ihanteelliset.

Harmittavaa, mutta kala ei liikkunut. Yhtä ainutta merkkiä ahventen olemassa olosta ei näkynyt, ei kuulunut. Eipä silloin kauan jaksa kohoa kytätä, jos siihen ei ilmesty mitään eloa. Samin ja Juhan mielenkiinto herpaantui kohta ja suuntautui muualle. Juhan onki napsahti jossain vaiheessa männyn oksille koukusta kiinni. Puuhun kiipeämällä ja käsin irrottamalla se sieltä toki lähti irti.

Rantavedessä lontustaminen oli mukavaa ja lopuksi ruvettiin pohtimaan, uitaisiinko? Kaksi rohkelikkoa löytyi, jotka uimaan pulahtivat. Vesi oli kirkasta, eikä järin kylmää.

Noin oli juhannuspäivän iltana. Kotimatkalla ryöpsähti hetken raju vesisadekuuro, joka tuli, oli ja meni.

Parhaillaan siis sataa. Koko piha vaikuttaa uneniaalta, jotenkin viluiselta. Vilske myös linnunpönttöjen lähellä on hiljennyt. Vielä eilen niistä kuului yhtämittainen piipitys, kun emot kuskasivat taukoamatta ruokaa piipittäjien suihin. Piha on muutenkin hiljainen - lastenkin äänet ovat poissa.

Kesäsade on paikallaan, mutta pojat eivät tunnu siitä tykkäävän. Tupapäivä! Tai toki voi pihassakin olla, mutta tavan takaa tekee mieli vaihtaa kuivaa ylle. Ei löydy ulkotekemistä. Ei löytynyt etanaakaan, että oltaisiin kysytty huomista. Pitänee uutisista katsoa ja tyytyä tänään enempi kirjallisten harrastusten pariin. Piirtäminen voisi onnistua.

Mummolaloma alkaa olla lopuillaan. Päivissä on ollut kiihkeä rytmi. Tekemistä pienille vieraille on ollut kaivettava, vaikka kiven kolosta. Nimenomaan – kivenkolosta. Sieltä sitä on muutamalle päivälle löytynytkin. Haaveeni kallionkolouima-altaasta sai uutta pontta. Tosin toteutus jää myöhempään, mutta vinkit ovat olleet tervetulleita. Parina päivä pojat ovat olleet kalliota harjaamassa. Se on mieluista, kun saa läträtä veden kanssa. Nyt jos saataisiin hellepäivä, niin kelpaisi hyvinkin lekotella veden rajassa kalliolla.

Harmittavasti sää viileni. Toisaalta tämä vesisade on ollut hyvin tarpeen. Luulisi ruohon ja joidenkin kukkasten elpyvän vielä pihan kaunistukseksi. Kulottunut piha ei ole kesäkuun alkupuolella kaunistus.

Majan rakentaminen puuhun oli kesälomapuuha numero yksi. Sitä on hehkutettu puoli vuotta vähintään. Toteuttaminen ei ole ollut mikään helppo nakki, ei sinne päinkään. Ei siinä riittäneet mummon taidot alkuunkaan. Juuri ja juuri vain avustamaan työn sankareita, jos ja kun naula lähti vinoon menemään. Pojat naulasivat itse. Joskus naula pisti hanttiin viimisen päälle, mutta pakko sen oli lopulta lautaan työntyä.

Lattiataso on noin metrin korkeudella ja suuri mänty jää majan keskelle.

Toiveissa oli kaksikerroksinen, väliseinällinen maja, jossa on ikkuna ja ovi ja portaat. Haaveita on ihana olla, sen tietää kaikki.

Eilen oli vuorossa katon naulaus. Pakko se oli rakentaa maassa, jotta pojat pystyivät itse työhön. Sen paikalleen nostaminen oli toinen asia. Traktori siihen tarvittiin, mutta puolikas kattoa on ylhäällä. Näyttää ilmeiseltä, että maja jää tältä kesältä keskeneräiseksi. Toivottavasti mielenkiinto säilyy seuraavaan kesälomaan! Yksi tärkeä työ on ennen loman loppua tehtävä.

Kiireesti kyltti: Pääsy kielletty – ei saa tulla ilman lupaa!

Mummolan kallioinen piha on oiva paikka spiderman-leikeille. Päivittäin näenkin hämähäkkimiehen hyppimässä jossain päin. Puna-musta asu vain vilkahtaa. Onneksi saatiin ostettua lahkeiden jatkoon oikeaa kangasta, vaikka kuosi olikin väärä. Mummo osasi kuin osasikin pidentää lahkeet ja spiderman itse piirteli seittikuviot. Samaten punaiset sukat saivat tussilla seitit.

Pikkuveljen rooli on olla menninkäinen Hänen roolipukunsa tekeminen tuotti kiusaa. En ole nähnyt sellaista, mutta mallipiirustuksia sain rutosti. Maski ja takki riittivät.

Sydän syrjällään videoin sankareita, kun he jahtasivat "pahiksia" kallioilla toinen puumiekan ja toinen seittiensä kanssa.

Isompi murhe minulla oli onnistua luomaan dinon munia! Pikkuveljen hyvin selkeiden ohjeiden mukaan sekin onnistui. Sanomalehdistä syntyi neljä dinon munaa, jotka omat nyt dinon pesässä lämpimässä paikassa. Odotellaan, mitä tapahtuu, ainakin ne matkaavat omaan kotiin isän ja äidin ihailtaviksi.

( lue myös blogi dinon munista klikkaa tästä) 

Pari hellepäivää on hemmotellut lounaista Suomea. Omassa kallioisessa pihassa on lämpömittarin lukemat nousseet yli 27 astetta molempina päivinä. Huomisellekin on luvassa.  Tottakai on mukavaa, kun aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, mutta ei niin hyvää, etteikö jotain haittapuolia. Pihanurmen ehdin leikata jo kolme kertaa ennen kesäkuuta, mutta nyt nurmikkoa ei tarvitse leikata enää pitempään aikaan! Se on palanut karrelle! Minä tykkään enemmän kesällä vihreästä ja hyvinvoivasta nurmesta. Ei tämä mikään valitusvirsi ole, sillä ilmiö on jokakesäinen. Tänä vuonna piha näyttää niin kulottuneelta ja kuolleelta vain reilua kuukautta aikaisemmin.

Suuri osa kukkasista kuihtuu kuivuuteen. Osa ei pystynyt avamaan edes nuppujaankaan, vaan nuukahtivat. Onneksi juurakot säilyvät - tai ovat tavallisti selviytyneet. Mutta ihmetellä sopii luonnon kiirettä.  Pihassa olevat suuret juhannusruusupensaat rupeavat niin ikään aukomaan nuppujaan. Juhannuspioni on samassa vauhdissa. Sireenien parhain kukoistus alkaa olla jo ohi.

Tekisi mieli kantaa iltasella vettä pihakaivosta kaikille janoisille, mutta eipä siellä sitä paljoa ole. Kuivuus tuntuu jo kaivossakin. Ja minä pöhkö pesin päivällä vielä kallionkoloja tehdäkseni sinne mukavaa virkistyspaikkaa pienille kesävieraille ja miksei itsellenikin. Se on edelliskesän kesken jäänyt projekti. Kallion kolo tuli pestyksi, mutta jäi toistaiseksi ilman vettä.

Sen sijaan tyydyttiin raahaamaan pihaan vielä talven teloiltaan iso muovinen uima-allas. Satalitramäärin siihenkin vettä mahtuu, mutta raaskittiin täyttää vain kolmannes. Enkä tietenkään antanut poikien mennä mulaamaan kylmään veteen, vaan panin hanasta osaksi kuumaa vettä! Pulahdin sinne itsekin, eikä hassumpaa.

Kesälläkin tuntuu olevan joka päivällä omat murhensa. Tikka on tullut takaisin toden teolla kiusaamaan pihapiirin lintupönttöjen asukkaita ja ainokaista pääskysparia, jolla on vasta yksi muna pesässä. Useasta lintupöntöstä on jo eka pesue kokeilemassa siipiään. Katselin päivällä monta pientä pikkuvarpusta tuomen oksilla lentoharjotuksissa. Ei ole helppoa linnuillakaan ruoan etsiminen. Madot kaivautuvat yhä vain syvemmälle. Toisaalta kaikki ruusut ja jasmiini kuhisevat ötökkää! Harmittaa vietävästi, ei siinä auta enää Tolut eikä kurrit, järeämpiä aineita pitäisi käyttää, jos mieli säilyttää kasvinsa terveinä. Niistä taas ei tykkää hyödylliset ötökät, joita justiinsa kipeästi tarvitaan. Saisivat syyttöminä saman teloituksen.

Hellepäivän myöhäisilta tarjoaa kiehtovia kesän tuoksuja, joihin sekoittuu sopivasti pihlajaa, sireeniä ja ripaus koivuakin. Vain hetki ja nenä tuntee ensimmäisenä juhannusruusua

Nyt eletään pikkukesää - vanhan kansan nimitysten mukaan oli pikkukesä ja isokesä. Juhannus oli niiden välissä. Uskottiin myös, jos pikkukesä on lämmin, niin isokesä viileä. Sateiden kanssa oli samoin, jos alkukesä oli sateinen, loppukesä kuiva ja päinvastoin.

Yleisesti kesäkuun alku on usein koleaa. On ns.Teemun kylmät. Tavallisesti myös muutama hallayö. Toisin oli tänä vuonna. Nämä neljä päivää ovat olleet kohtalaisen lämpimiä, joskin tuulisia, mutta Lounais-Suomessakin ovat hallat hellittäneet.

Toinen hallanarka ajankohta sijoittuu juhannuksen alle, muutama päivä ennen juhannusta. Niitä öitä nimitetään rautaöiksi, silloin pelätään kovasti tuppihallaa. Se tekee tuhoa paljon, jos sattuu kohdalle.

Se ei haittaa, jos pikkukesä on viileän kolea - "vilu viljan kasvattaa, lämmin terän tekee"

Vielä on ennen aikaista ennustella isonkesän säätä, kun pikkukesä on vasta aluillaan.

Kustaan päivä, kesäkuun kuudes on iät ja ajat ollut perinteinen perunanistutuspäivä. Muistan oikein hyvin, miten aikoinaan isän isännöidessä perunat istutettin juuri silloin. Nyttemmin siitä ei ole enää taikaa, kun on tullut varhaislajikkeet sun muut. Ehkä vieläkin siemenperuna istutetaan näihin aikoihin.

Kustaan päivän sanotaan myös kääntävän säät paremmiksi - kesäisemmiksi! Ajantieto kertoo, jos on Urpaanus turkki päällä, niin on Kustaavus paitasillaan. Urpon päivänä (toukokuun 25) oli jokseenkin  tuulista, mutta ei ihan hirvittävän kylmää. Nyt sopii sen perusteella parin päivän päästä odotella hellettä.

Lähteenä: Kustaa Vilkuna - Vuotuinen Ajantieto

Urpon päivä oli eilen, siis 25. toukokuuta. Varmasti moni on kuullut - Erkki turjus turkki päällä, Urpaanus liinapaitasillaan. Myös näin - Urpo turjus turkki päällä, koko kesä paita päällä. Tai, jos ei Urpo turkkia heitä, niin ei ennen Eskeliä (13.06) ilmat lämpene.

Erkin päivänä, 18 toukokuuta oli jumalattoman kylmää. Pitäisi tulla helle kesä! Eilisen Urpon päivän sää oli jokseenkin lämmin ja aurinkoinen, ei aivan liinapaitasillaan tarennut, mutta ei turkkiakaan tarvinnut. Näiden yhteissummana voisi ajatella, että kesästä tulee oikein lämmin.

Vanha kansa on yleisesti ennustanut kesän alkavan Urpon päivästä. Näyttäisi tänä vuonnakin niin käyvän, sillä eilen Urpo heitti turkin pois, joten ilmat lämpenee.

On jo aikakin, sillä varhainen kevät sai odottamaan liikoja. Takapakkia tuli reippaasti, mutta kyllä  aikataulussa ollaan.

"Kaksi on kaunista kesällä, lehti puussa ja ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena."  Taitaa olla kevät jäämässä taakse ja ollaan harpattu kesään. Uudet lehdet puissa, ruoho ja tuomenkukat on jo vanha juttu!

Lähteenä: Kustaa Vilkuna / Vuotuinen Ajantieto

Varustauduin kameran kanssa aamun kävelylenkille. Minua kiinnosti yhä, minkä linnun pesää olin pari viikkoa sitten kuvannut. Epäilin, ettei olisi ollut räkättirastaan, mutta oli kuitenkin!

Kiipesin kuuseen vielä varmistamaan asiaa. Sain kuvattua ihania karvapalloja, jotka kyyhöttivät toistensa lomassa täydellisen hiljaa. Emo sentään metelöi  ympärillä. Oikeastaan vain se sai minut vakuuttuneeksi, että räksä mikä räksä. Vieläkin vaan ihmettelen, kuinka räkäteillä on niin erinäköisiä munia. On vaaleampaa viherrystä ja tummempaa turkoosia, pilkkuja suurempaa ja pienempää. Miksen koskaan bongaa muita, kuin räkätin pesiä?

Mutta aivan pihapiirin pylväskatajassa on varsinainen taideteos. Pieni pesä, naavasta ja koivun ohuen ohuesta tuohesta rakennettu kuppi, josta näkyy hautovan emon nokka ja kaksi suurta silmää. Rohkea emo. Saan katsella sitä kaikessa rauhassa - yritän tunnistaa, en tietenkään  henno hätyyttää sitä lentoon. Voisikohan olla kirjosieppo, joka on antanut periksi pihan monille sinitiaisille, jotka ovat vallanneet pesäpöntöt?

Naakkapariskunta pöllähti aamulla talon piipun päälle. Useampaan vuoteen niitä ei ole näkynytkään. Ovat majailleet suurena yhdyskuntana kirkon lähettyvillä. Liekö siellä tullut tilanpuutetta, kun hakeutuvat kilometrin kauemmallekin.

No, joka tapauksessa  nuo kaksi naakkaa tutkivat hyvin perusteellisesti piippua. Kurkistelivat hormeista sisään ja kiersivät kehää piipun päällä. Pitivät välillä palaveria ja tutkivat tiilirakennelmaa uudelleen. Pahasti näyttää siltä, että rupeavat rakentamaan. Miten meillä sitten lämmitetään tuvan uunia?

Pääskyset vielä tuumaavat, kelpaako edelliskesän pesä, vaiko ei. Autotallissa kuitenkin viihtyvät melko paljon. Kököttävät saman katossa olevan kiskon päällä, missä vanha pesä on. Ehkei pääskysillä ole sellaista muistia, miten kävi poikasille, vai voittaako paikkauskollisuus sen?

Tikka asustelee hyvin lähellä. Sillä on pesä korkealla pökkelöhaavassa. Pesäpuun ympärillä on kuin hävityksen kaupunki. Tika on takunnut reikiä haapaan joka puolelle. Kunpa pysyisikin metsässä, mutta kun poikanen tai poikaset tarvitsevat ruokaa, lähtee tikka pihapöntöistä sitä etsimään. Autotallissa oleva pääskysen pesä on sille helppo nakki.

- Voi, että tämän komean kissan tekisi mieli lintupaistia! Harmittavasti vaan ei pääse pönttöpuihin - on esteet puun ympärillä.

Kolea ja kylmä jatkui pakkasineen eiliseen. Vanha kansa "tietää", jos Erkin päivänä on kylmää tulee lämmin kesä. Tuohon haluaisi niin mielellään uskoa! Eilen oli Erkin päivä ja hirvittävän koleaa ja sateista.

"Erkki turjus turkki päällä, Urpanus (Urpo) liinapaitasillaan.

Kylmä Erkki, hyvä merkki, lämmin Erkki, paha merkki.

Mitä Erkkinä enemmin, sitä kesässä vähemmin.

Erkin vilu kesän ilo.

Siis 25 toukokuuta alkaisi kesä, silloin on Urpon päivä!

Mutta pelottaa, sillä toisaalta Ajantieto sanoo myös, jos on Paita-Urpo, niin tulee turkkikesä.

Näin vanha kansa suojaa selustansa.

Vilkunan Ajantieto on mielenkiintoista luettavaa. Vanhaan aikaan merkattiin ilmeisesti allakkaan hyvin tarkkaan päivän sää. Ei ollut internettiä, ei televisiota, ei radiota, ei sanomalehtien säätiedotuksia. Piti itse oppia tuntemaan säitä, osata kylvöt ja istutukset ajallaan. Tarkkailla nousevat ja laskevat kuut.

Katsoin kevättä taaksepäin. Siellä oli Markunpäivästä sanottu (25.04) " Markku marjat syö!" Siis pakkaset silloin tietävät hallaa myös marjakukinta-aikaan.

Markun päivänä oli nyt muutama pakkasaste. Itse ennustelin, ettei mustikankukintana  hallaa tulisi, mutta toisin kävi. Edellisviikolla oli kylmimmillään miinusasteita jopa 4.4.  Minun ei tarvitse kerätä mustikkaa  tutuilta paikoilta.

Illalla lenkiltä palatessani näin jo kaukaa keltaisen pihani. Jos piha olisikin ollut keltavuokkojen, tulppanien, vuohenjuurten keltaisia kukkia mattonaan, niin mikä ettei, mutta kun on voikukkien peitossa! Toiselta puolen pihaa nypin päivällä niitä monta tuntia, kun en ole viitsinyt ryhtyä myrkyttämään. Nyt uhkailin hengessäni niille suurta surmaa, kun kävelin lähemmäksi. Toisaalta piha loisti kauemmaksi kauniin keltaisena ja oli sitä läheltäkin katsottuna, mutta kohta ei ole, kun valkoiset hahtuvat lentelevät ja ruoho lehtitupsujen alla muuttuu ruskeaksi ja kuolee. Sitä ennen on siis voikukkien hävittävä!

On kuin olisivat älynneet rutinani. Aamulla ei loista yksikään voikukka! Eivät ole rohjenneet aueta lainkaan ruohonleikkurini pelossa? Kylmä pitää ne supussa ja kolea pohjoisen puoleinen tuuli. Eilinen helle on tyystin poissa. T-paidan, sortsien ja palipalien asemasta saa pukeutua miltei lämpöhaaalareihin, jos mielii ulkotöihin.

Maastolenkillä oli mukanani kamera. Tuuli oli jo hivenen voimistunut, enkä saanut kunnon kuvia kukkivista mustikoista. Oikeastaan niitä lähdin kuvaamaan. Melko hurjaa, että mustikka kukkii jo. Tulevan viikon mahdollinen halla on suuri uhka.

Bongasin myös linnunpesän. Kiipesin kuuseen ja kuvasin munat. Niitä oli neljä. Emolinnnun pokka ei pitänyt siinä vaiheessa, kun kyykötin mustikkakuvia napsien. Se lähti pesästä, joten siten paljastui myös pesä. Luulisin, että on joku rastas - ehkä kulorastas, jos niitä on näillä main. Tunnistaako joku  kuvaamani linnunmunat? Aivan tarkka ei kuvasta tullut, kun yhdellä kädellä laittaa kameraa kuvauskuntoon ja toisella pitää puusta kiinni, ettei putoa. Kauaa en tietenkään pesällä viipynyt, etten häiritsisi emoa liiaksi.

Jos en voi muuten tunnistaa, mistä linnusta on kyse, menen uudemman kerran ja bongaan kameraani emolinnun. Ehkä asia selviää.

Pääskyset tulivat toissapäivänä, mutta häipyivät sen siliän tien. Ei näkynyt enää eilen. Kait ne olivat jonkinlaiset tunnustelijat, mutta ihanaa oli kuunnella niiden liverrystä. Kevään eka käki kukkui äitienpäivän aamuna - onnitellakseen äitejä vissiin. Kuk - kuu, kuk - kuu

....tänään ne lentelivät ja livertelivät pihan yllä, kuin ilmoittaakseen, että tultu on. Tässä pihamiljöössä pesi viime kesänä vain yksi pääskyspariskunta ja niiden poikasten turmaksi tuli käpytikka. Uskon kyllä, että tämän päivän tulokkaat ovat ne samat, viimekesäiset. Mielestäni tekivät pesänsä tyhmään paikkaan, mutta mistäpä pääskysen aivoitukset tietää. Mielenkiinnolla odotan, kelpaako pesimiseen sama paikka uudelleen. Jos kelpaa, niin kuin oletan, niin millä ihmeellä pystyisin suojaamaan poikaset aikanaan tikan hyökkäyksiltä. Päivittäin kuulen tikan kirskuntaa. Oikein äärsyynnyn, kun se tulee pihapiirin. Pysyisi hiukan etäämmällä. 

- Viime kesänä sain kuvata hautovaa pääskystä, ei se tuntunut mitenkään häiriintyvän.

Räkättirastaskin on yksi monista kevään merkeistä. Ensimmäisten muuttajien joukossa se ilmestyy, joskaan en tiedä, miten kaukaa se muuttaa. Ei niitä talvella ainakaan kuule räksyttämässä.  Jos vertaa rastaslajeja toisiinsa, ei viitsisi kumminkaan samana päivänä laulutaidon perusteella. Hyvin monet rastaista ovat aivan upeita laulaja. Esimerkiksi Punarinta, Mustarastas, Satakieli, Laulurastas. Ovat vain niin nirsoja laulamisensa suhteen. Eivät tykkää ainakaan tämän pihan lähistöllä laulaa. Nytkin keväällä olen ainoastaan yhtenä aamuna kuullut mustarastaan laulua. Tunnen sen ja satakielen laulun ja tietysti myös räksän, mikä kuulostaa paremminkin rääkäisyltä tai räkättämiseltä. Voi että, miten epämusikaalista. Räkäteille lohdutukseksi voisi sanoa, että äänelläänhän ihminenkin laulaa!!

Jos lauluääntä puuttuu, niin kuuloa on sitäkin enemmän. Semmoisen havainnon olen tehnyt. Tosin kaikilla linnuilla on hyvä kuulo, eikä räkätti tee siinä suhteessa poikkeusta.

On todella huvittavaa seurata, miten räkättirastas tepastelee pihanurmella ruokaa etsimässä. Tepastelee ja kuuntelee kallistellen päätään. Sitten yks kaks nokkasee maata. Siinä se on! Mato on joutunut satimeen. Räksä pitää sitä tiukasti nokassaan ja alkaa kiskoa. Se vetää ja vetää, kunnes ploms! Lintu on lentää pyrstölleen, kun mato plomsahtaa maasta.

Kyllä räksän kuulo on tarkka, kun kuulee madon liikkumisen maan alta ja osaa sen mukaan paikallistaa, mistä ryhtyy nokkimaan. Tuskin matokaan kovin suurta meteliä maan alla pitää?

Räkättirastas on lähes lainsuojaton. Kukaan sitä ei pihaansa kaipaa. Tosin itse on siihen vikapää, kun tyhjentää pensaista marjat ja hakkaa mansikat rikki.

Kuitenkin myös räkättirastaan poikaset on söpöjä, kuten muutkin linnunpoikaset ja laajemmin ottaen kaikki pienokaiset.  Hellyttäviä ja söpöjä. Kuvausinnoissani olen kiivennyt räkätin pesälle kuvaamaan munia, sitten poikasia. Työlästä se on, löytäisinpä useimmin matalalta pesän, jonka elämää seurata.

Kuva viime kesältä - tämä pesä oli alle metrin maasta halkopinossa! Valitettavasti en voinut seurata pitempään pesän kuulumisia.

Parin vuoden takainen pesä kuusessa noin parissa metrissä. Rohkeasti emolinnut hyökkäilivät tunkeilijaa kohti - en minä vahingoittanut pesää mitenkään.

Kyllä se totta on - peruna on pinnalla! Katselin miten naapurissa oli harsot kerätty rullalle ja peruunaa mullattiin. Varmasti harsot pannaan vielä takaisin. Olisi kova isku, jos halla veisi tässä vaiheessa potun varret. Ehkä uusilla potuilla päästään herkuttelemaan eka tai toka viikolla kesäkuussa.

Tänä vuonna kevään tulolla on hirmuinen kiire ainakin täällä Lounais-Suomessa. Toki sitä samaa rataa taitaa mennä koko maassa. Eletään vasta toukokuun toista päivää ja ruoho on pihassa ajettavissa. Tai se tulisi ajaa, muuten sadat tuhannet voikukat ottavat vallan. En minä voikukkavihaaja ole, mutta rajansa kaikella. Ruukaan nyhtää niitä juurineen, jos suinkin saan naapurin poneille ja hepalle. Edelliskeväänä nypin joka kukan päivittäin pois, ettei pääse sillä viisiin lisäntymään. Siinä oli urakkaa, kuin kiusallakin aina jossain päin näin keltaista, kun luulin, että kaikki oli nypitty.

Vaahterakin on kukassa. Kielo isolla nupulla. Pikkusydämet ja esikot kohta jo kukkineet. Pihassa alkaa olla paitsi silmän ruokaa, myös korville ihanaa kuultavaa. Sirkutusta niin monenlaista. Tänään oli tullut kirjosieppopariskunta. Enää puuttuu vain meidän pääskyt. Odotan niitä todella ja toivon, etteivät edelliskesän traagisesta kokemuksesta hylkäisi tätä pihaa. Tikka riivattu kävi tuhoamassa niiden poikaset.  Surullista. Jos vain saman pesän kelpuuttavat, koetan estää tikan tuhotyön. Olin niin onnessani, kun pystyin pääskysiä häiritsemättä kuvaamaan niiden touhuja.

Tuossa ne vielä kököttivät pesässään. Seuraavan päivänä niitä ei ollut!

Niin kuin aiemmin kirjoitin Kustaa Vilkunan Ajantiedon mukaan kevään tulosta, niin myös kävi. Koivu sai hiirenkorvat Vappuviikolla, aivan kuten laskin kiirastorstaina tupaan tuomistani koivunoksista! Nyt paikka paikoin koivulla on jo suuret  lehdet.

Ei voi muuta, kuin todeta, oi mikä tulo, mikä vauhti keväällä onkaan!

Vapun odotuksessa ollaan. Siitä on nykyään muodostunut melkoinen karnevaalijuhla. Miten melkoinen, siitä saamme kuulla Vapun päivän iltapuolella ja lisää perjantain uutisista. Kyllä suomalaiset osaavat juhlia Vappua! Juhannuksen lisäksi se onkin toinen meidän peruskarnevaalijuhlista.

Joskus 1700-luvulla Vapulla on ollut kirkollistakin merkitystä. Se on ollut jonkinmoinen merkkipäivä pappiloissa. Alun perin Vappua vietettiin abbedissa Valborgin muistoksi, kun hänet julistettiin pyhimykseksi. Tätä tuskin paljon muistetaan.

Myöhemmin siitä on kuitenkin tullut sosiaalidemokraattien kansainvälinen päivä, juhlineen ja myös mielenosoituksineen. Suomessa vietetään nykyään Vappun päivää aattoineen työväen, ylioppilaiden ja yleensäkin kevään riemukkaana karnevaalityyppisenä juhlana. Vapun perinteikkääseen viettoon kuuluu meillä marssit ja kulkueet. Ylioppilaat lakittavat patsaita, Mantan nyt ainakin. Kuullaan kuoro-ja puhallinmusiikkia. Mukana on monenlaista rekvisiittaa, on naamareita, vappuhuiskia, ilmapalloja. Syödään hillomunkkeja ja tippaleipiä, kyytipoikana sima tai samppanja.

Ennen vanhaan Valpurin yönä luuloteltiin noitien ratsastavan luudilla ynnä muilla vehkeillä vanhoille uhripaikoille. Niitä haluttiin säikytellä meluamalla kovasti. Siksiköhän nykyäänkin melutaan niin hirvittävästi. Noitien häätämiseksi?

(faktatietoa juhlitaan.net)

Katson tuvan ikkunasta koivuja. Näyttävät selvästi saaneen silmuihinsa jo väriä, muttei aivan vielä hiirenkorvalla.

Vilkaisin pääsiäisviikolla kirjoittamaani juttua kevään etenemisestä. Ajantieto kertoo, miten monen päivän päästä pääsiäisen aikaan maljakkoon tuodut koivunoksat alkavat vihertää, niin monen viikon päästä koivu saa hiirenkorvat.

Tällä kertaa tuo pitää paikkansa. Laskin silloin, että hiirenkorvat tulevat Vappuviikolla. Jos nyt seuraavat pari päivää ovat erittäin lämpimät, niin ei ihme jos koivu pukkaa pikku lehdet!

"Kuu kiurusta kesään,

puoli kuuta peipposesta.

Västäräkistä vähäsen,

pääskystä ei päiväkään."

Ehkei enää pidä paikaansa!  Kiurua en silleen tunne, mutta västäräkin näin eka kerran 21 päivä Närpiön huoltiksen pihassa. Peippoja on ollut tässä pihassa lähes koko talven läpi. Silloin tällöin ovat käyneet lintulaudan alta syömässä. Pääskyset ovat vielä poissa ja toivottavasti pysyvät jonkun aikaa. Koskaan ei tiedä, miten kova kylmä tässä kevään korvalla vielä tulee. Silloin häviää hyönteisruoka ja pääskyille koittaisi ankara pula-aika.

Vasta eilen tuli ripustettua viimeiset pöntöt paikoilleen. Pelkäsin jo, että liian myöhään, mutta ei huolta. Ei ollut pönttö kunnolla paikoillaan, kun sitä jo lennettiin tarkastamaan. Heti kättelyssä talitiaiset havaitsivat sen kelvolliseksi ja rupesivat sisustamaan. Semmoista vauhtia en ole ennemmin havainnutkaan. Pari tuntia jaksoivat yhteen menoon kantaa roipetta sisään. Yllättävän usein niilläkin iski ahneus! Aina liian suuri määrä tavaraa suussa, ettei tahtonut reiästä mahtua, mutta sinnikkäästi sitä työnnettiin. Liekö toinen joskus ollut sisäpuolella nyhtämässä avuksi?

Seuraava askar on laittaa jokaiseen pönttöpuuhun reippaan metrin korkeudelle maasta kissan esto! En halua, että naapurin suloiset kissat aterioivat meidän pikkulinnuilla. Mutta miten estää oravan tihutyöt? Pari oravaa pyörii pihapiirissä, ilmeisesti nekin pesäntekopuuhissa.

Oli oikein mukavaa jatkaa illemmalla pihatöitä, kun joka puolelta kuului sirkutus.

Se taitaa olla siinä ja siinä, nimittäin kesän sään kanssa. Vuotuisen ajantiedon uskomusten mukaan Markun päivän vastainen yö antoi sille suuntaviivat.

Pakkasmittarissani oli toissayönä pakkaslukemat, mutta vain muutama. Eikä vesi ollut ulos jääneessä ämpärissä jäätynyt, joten ilmeisesti tulee hyvä ja lämmin kesä. saadaan runsas marjasato, eikä hallat uhkaa viljoja eikä varhaisperunaa. Reipas pakkanen olisi tiennyt päinvastaista.

Tavallisesti touko-kesäkuun vaihteessa tapaa olla kovia yöpakkasia. Nyt ei siis Ajantiedon antaman kansan viisauden mukaan niitä tulisi.

Kun katselen omalta mäeltä laajoja naapurin peltoja, näen miten kevään maisema on vuosien saatossa muuttunut. Ennen varhaismuokatut pellot näyttivät mustilta tai tummilta ainakin, kunnes kasvu muutti ne vihreiksi. Nyt peltoja kattaa laajasti valkoiset harsot. Sopivassa kulmassa katsottuna, näyttäisi ikään kuin järven pinta siellä heijastelisi.

Harsojen päällä on  monissa riveissä sadat ja taas sadat hiekkapussit kiinnittämässä sitä, ettei lähde ensimmäisen kovan tuulen mukana omille teilleen.

Maisema on siis valkoinen! Varhaisperunaa siellä kasvaa - juhannuksena sitä saa jo viimeistään!

Muistin, että huhtikuun lopulla oleviin Yrjön ja Markun päiviin vanha kansa on liittänyt paljon enteitä ja sananparsia. Yrjön päivä meni jo. Se oli 23 päivä, mutta Markku on huomenna, siis 25 päivä. Ollaanpa tarkkana, millainen on Markun päivää vasten tulevan yön sää. Se antaa osviittaa kesän säästä.

Vähän eri puolella Suomea on erilaiset sananparret, mutta yhteen lopulta tullaan. Yleisesti ottaen ensi yön pakkanen tietäisi pitkiä kylmiä eteenkin päin. Taitaa taas olla 40 kylmää yötä peräkkäin! Näin sanoo Vuotuinen Ajantieto. Jos ei kylmät tule aivan peräsin, niin viimeistään heinäkuussa!

Jos Markun varpaat palelee, tulee kylmä kesä. Ja jos tuuli on Markun yönä pohjoisesta, "Markku marjat syö". Tietysti myös toisin päin, jos on ensi yö on leuto, eikä pohjoistuulta, niin saisimme hyvän ja lämpimän kesän. Runsaat marjasadot, hyvän kalakesän, eikä olisi huolta viljelysten suhteen.

"Markku auran pellolle kantaa, Valpuri käelle kielen antaa."  Eli jos kynnöt voidaan täällä aloittaa huomenissa, niin Vappuna saadaan kuunnella käen kukuntaa. Miten tulkinnee käki tämän, kun näillä main kynnöt on aloitettu jo aika päiviä. Sen mukaan voisi käkikin olla etuajassa.

Mukavaa näitä luonnon merkkejä on seurata. Ja erittäin mielenkiintoista katsella joskus vanhaa allakkaa, jossa on juuri näiden Ajantiedossakin mainittujen päivien kohdalla omia merkkejä, hyvinkin tarkaan, millainen sää oli. Sitä en muista koskaan huomanneeni, onko vastaavasti mitään merkintää siellä toisessa päässä, kun ajankohta on eletty - pitikö enne paikkansa vai mentiinkö metsään? 

Nyt voisin itse tarkistaa asiat syksyllä, sen verran olen pistänyt muistiin.

Ehdottomasti talvinen pohja joutaa vaihtaa juuri nyt. Pitkään pohdin, minkälaisen oikeastaan haluan. Valitsin kengät ! Onhan siinä toki muutakin, mutta kun sivujeni nimi on  - Pollen suuret saappaat- Mielestä passaa hyvin, eikä sivuillani ole niin  kausiluonteinen ilme, eletään sitten kevättä, kesää tahi vaikkapa syksyä.

 Innostuin vaihtamaan uuden sivupohjan - hetkeksi talvista extremeä! Meinaan vielä ehtiä kevätlumille laskettelemaan ja hiihtelemään.  Viime tippaan vain jäi tänä talvena, mutta mottoni on: parempi myöhään, kuin vielä myöhempään.  Niinpä, jos hiihtämiset jäisi vielä myöhempään, saisin hiihdelle Kalannissa nurmikolla.

Tuijottelin tuota laskettelukuvaa aikani. Hymyilytti. Miten monta kertaa olenkaan hypännyt liian suuriin saappaisiin!! No niin, kuvitellut itsestäni liikoja. Kuvitellut osaavani sitä ja tätä, mutta totuus on ollut karumpi. Laskettelurinteessäkin. Toki niistä rinteistä on alas selvitty ja jopa niin, että hommasta olen nauttinut. Enkä kait enää moisia vehkeitä jalkoihini lykkäisi, jollen laskettelusta tykkäisi. Kevään viikot ovat ihanimpia rinteissä. Varsinkin jos aurinko paistaa, eikä tuulesta ole haittaa. Semmoisia päiviä odottelen saavani edes jonkun!

Ensimmäisinä laskettelutalvinani - 85 ja -86 into oli korkella. Rohkeutta oli enemmän, kuin taitoa. Se oli huono yhdistelmä, muttei onneksi koskaan sattunut haavereita. Enkä nyt tarkoitakaan rohkeudellani mitään yltiöpäistä. Vuosien mittaan sitä oppi hiukan. Ja aina olen ollut ensimmäisten joukossa, joka on norkoilemassa hissien liikkelle lähtöä aamulla. Se pätee yhä!

Parisen kymmentä vuotta sitten ajattelin itsekseni, miten jotkut "vanhemman puoleiset" ihmiset lähtevät laskettelureissulle, kun viitsivät  lasketella "vain" pari laskua pötköönsä. Jäävät sitten seisoskelemaan ja juttelemaan, menevät virvokkeille tai muuten vain istuskelemaan  aurinkoterasseille.

Nyt tajuan sen jipon! On suorastaan nautinto sujutella pari kolme mäkeä ja pitää tauko.  Ja sitten taas. Ja vieläkin. Enää ei olekaan tärkeintä laskea mahdollisemman monta mäkeä, vaan rentoutua ja lasketella leppoisasti. Seurustella ja viihtyä.

Kyllä vuodet saavat monenlaista aikaan. No, unissa voin vieläkin paahtaa niin, että lumet pöllyää.

Naapurissa pistettiin eilen perunaa peltoon! Sieltä saa juhannusperunat. Varmasti jo aikaisemminkin. Tuntuu aivan hurjalta, miten se pottu-onneton pärjää kylmässä mullassa ja  pystyy aloittamaan kasvun! Kylläpä vain pystyy. Toki pelto saa päälleen moninkertaisen harson ja hiukan myöhemmin kasteluputket. On niin tavallista, että perunan ollessa kunnolla pinnalla, tulee yöpakkaset. Aivan kesäkuun alussakin niitä on. Silloin kuuluu jo iltayöstä koneiden ääni läpi yön, kun pumppaavat vettä valtaisina suihkuina perunan suojaksi. Kyllä se temppu onnistuu.

Koomista - niin usein myöhäiskevään-alkukesän  aamuina pyöräillessäni töihin katselin Sirppujoen rantapuita, joissa roikkui pikkuisia jääpuikkoja. Aurinko sulatti ne päivällä ja yöllä perunan kastelu jatkui ja taas oli rannan lepissä uudet jääpuikot.

Olen pitänyt tarkasti silmällä pihakuusta, jossa viime keväänä oli harakan pesä. Harakat ovat olleet vähän levottomasti liikkeellä. Jonain päivinä niitä ei ole näkynyt lainkaan. Rupesin epäilemään, josko puuhastelevat jo pesän kanssa.

Epäilyt on epäilyjä. Tänään päätin kiivetä kuuseen katsomaan, mikä on homman nimi. Pesä on noin liki 4 metrin (ehkä korkeammalla) korkeudella. Kun olin päässyt alaoksista ylemmäs, palasin hakemaan kameraa. Jos kumminkin olisi jotain kuvattavaa, saisi dokumenttia.

Kiipeämisen kanssa ei ollut ongelmia. Kuusessa on hyvät oksat ja juuri sopivasti tämmöisen hiukan vanhemman puoleisen tytön kiivettäväksi. Pesä oli kuitenkin tyhjä! Ei sen kanssa oltu askarreltu. Pitänee tutkia vieressä olevat kuuset. Ne ovat niin tiheitä, ettei maasta pysty näkemään, onko oksilla rakennelmia vai ei. En viime keväänäkään nähnyt pesää, vaan poikasten meteli kiinnitti huomioni.  Nättejä ovat pikkuharakatkin, vai onko?

.

Tänään on se päivä, kun saa huijata...ei tietenkään hyvää makua unohtaen. Vaan eipä vissiin paljoa aprillata. Joissain päivälehdissä taitaa olla yhä aprillipilat. Ei ole tullut niin seurattua.

Huhtikuu alkoi lämpimänä. Illalla kuvasin nätin auringonlaskun ja vanhan tietämän mukaan - illan rusko, aamun paska- ennustaisi tälle päivälle paskamaista säätä. Ainakin näin aamupäivällä on kaunista, lämmintä, tyventä. Suunnittelen jatkavani pihan haravoimista.

Muutamaan otteesen olen käynyt jo ulkona kuuntelemassa joko mustarastas laulaa. Muut linnut kyllä sirkuttavat, mutta mustarastaan ääntä en ole kuullut tälle keväälle. Toki se on näilläkin kulmilla jo liverrellyt! Mutta ei siis minulle. Mielestäni sen laulu on kuin oodi puhkeavalle keväälle. Sitä kannattaa ruveta odottelemaan.

Edellisenä keväänä runoilin siitä tähän malliin.

Mustarastaan laulu.

Niin haikea.

Kaihoisa ja samalla kaunis.

Kuin tuutulaulu keväiselle päivälle,

joka ilta-auringossa vaipuu uneen.

Kuin nöyrä kiitos korkeuksiin.

Ohitse ovat talven lumet ja pakkaset.

Maa alkaa viheriöidä ja kasvaa jälleen.

Mustarastaan laulu,

se on ylistys uudelle keväälle.

Nyt on tullut lunta tännekin! Eilen ei vielä kunnolla ollutkaan, silleen vaan tavallisesti, miten on ollut tälle talvelle jo kohta kymmenkunta kertaa. On satanut ja seuraavana tai sitä seuraavana sulanut pois.

Ikkunan takaa maailma näyttää talvisemmalta, kuin kertaakaan aiemmin tänä talvena. Puut ja pensaat ovat pehmeän vaipan alla ja saaneet niin kauniit, pyöreät muotonsa.  Edessäni avautuu mitä kaunein maalaus! Suoranainen taideteos. Jännittävämmäksi sen tekisi  latu, joka tulisi ja  menisi pihan poikki. Hyvin äkkiä kuvitteleisin itseni sille ladulle. Pysähtyisin mietteisiini Eino Leinon sanoin: Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu -

Olen siinä onnellisessa asemassa, ettei lunta tarvitse luoda. Saan vain ihailla. Kaksi aikuista harppoo vaivattomasti pihasta maantielle reilun parin kymmenen sentin hangessa, jos ei muuten, niin saapasjalassa kumminkin. Huomenna kauneus alkaa sulaa, niin suulaapahan tasaisemmin, kun en ole kasannut sitä mihinkään. Enkä ole tehnyt sitä latuakaan!

Mutta linturaukat! Mistä nyt löytyy sapuskaa. Ja kylmääkin on. Meidänkin lintulaudalla käy vilske. Onneksi eilen täytin laudat piri pintaan, että on, mistä syödä. Punatulkut ja mustarastaat ovat syöneet lintulaudan alta maasta. Nyt ovat ihmeissään, kun jyvät on piilossa.

Hiljaisen viikon lauantaillakin on lisänimensä – se on lankalauantai, hiljainen lauantai.  Se oli päivä, jolloin Jeesus lepäsi haudassaan.

Vanhan kansan uskomusten mukaan Lankalauantaiehtoo on vuoden huonomaineisin aika, silloin kaikki paha oli vahvimmillaan, kaikki pahat voimat siis liikkeellä.  Siksi pääsiäislauantaina poltettiin pääsiäisvalkeita, sillä elävän tulen uskottiin parhaiten karkottavan pahat voimat.

Pääsiäistulet ovat virpomisen tavoin tulleet takaisin ja niitä saattaa nähdä nykyisin myös Keski-Suomessa ja Hämeessäkin, kaiketi vähän siellä sun täällä. Tavallisimmin tulet roihuavat kuitenkin Pohjanmaalla. Valkeita poltetaan enää vain huvin vuoksi ja lasten iloksi.

Minä sytyttelin omat tulet myös takapihalle. Olin kerännyt puuliiteristä muutaman pärekopallisen klapeista karissutta sälää. Nyt oli oiva tilaisuus pistää se palamaan ja estää pahaa tulemasta omaan pihapiiriin!

Lankalauantaiksi säästettiin ja silloin tehtiin kaikkia semmoisia töitä, joista uskomuksen mukaan saatiin hyötyä. Pestiin ja värjättiin mm. talven aikana kehrätyt langat. Samalla kuunneltiin kaikenlaisia ennusmerkkejä, mistä päin mahtaisi kuulua omituisia ennusääniä. Jonkinlainen salamyhkäisyys verhosi lankalauantaita.

Pääsiäissunnuntai – sukkasunnuntai  ja Pääsiäismaanantai

Laajalle on levinnyt sanonta, miten aurinko tanssii ylösnoustessaan pääsiäisaamuna.  Nyt ei näkynyt sen tanssia. Se oli pilvessä ja tuuli teki aamun koleaksi. Hiukan oli yöllä satanut mannaryynien näköistä lunta, jonka oli juoksuttunut kasoihin.

Se tietää vanhan kansan mukaan sitä, että halla vie kesällä kukat ja marjasadosta tulee huono. Kaiken kukkuraksi kesä tulee olemaan sateinen.

Koskapa Pääsiäinen määrää Helluntain paikan, niinpä se määrää myös Helluntain sään. "Jos on pirttipääsiäinen, niin on paitahelluntai." Tarkemmin vielä Pääsiäismaanantain säästä on sanottu, että samanlaista ilmaa kuin silloin, on Helluntaihin saakka. Siis Lounaissuomessa on sen mukaan kolea ja tuulinen kevät. Sitä samaa ennusti jo Kiirastorstain molemmin puolin olleet yöpakkaset, että kylmiä piisaa seuraavat 40 päivää.

Muinaisessa Roomassa uskottiin, että Pääsiäinen on suvipuolen alku! Ehkä se on sitä ollut Roomassa hyvinkin, mutta täällä ollaan sieltä kaukana. Tai tietenkin, kun otetaan huomioon pääsiäisen liikkuvuus, niin kuukautta myöhempään sijoittuva pääsiäinen voisi hyvinkin olla suvipuolen alkua.

Pääsiäisellä on myös oma ruokakulttuurinsa. Pöytään on saanut pistää parasta paaston jälkeen. Meillä on yksi tunnetuimpia pääsiäisruokia  – mämmi. Siitä on kirjallinen kuvauskin jo vuodelta 1700. Taneli Juslenius on kirjoittanut latinaksi, joka on suomennettuna: Meillä valmistetaan omalaatuista, muualla käyttämätöntä puuroa, jota kutsutaan mämmiksi. Sitä keitetään ensin mallasjauhoista, sekä paistetaan sitten leivän tavoin uuninlämmössä ns. tuohiropeissa. Se on väriltään mustahkoa happamattoman leivän muistoksi.

Muita kansanomaisia pääsiäisen herkkuja on munamaito, verimakkarat, rieskat, lammaspaistit sekä juustot.

Pääsiäinen puhuttaa ihmisiä kautta kristikunnan monin tavoin. Miljoonat käyvät Jeesuksen kiirastorstaina asettamalla ehtoollisella muistaen Jeesuksen sanat: Tehkää se minun muistokseni.
Pääsiäissunnuntaina kirkoissa veisataan ylistystä: Jeesus on noussut kuolleista. Voittanut omalla kuolemallaan kuoleman! Pääsiäisenä liturginen väri on vaihtunut mustasta valkoiseksi. Ja kaikkein vaikuttavinta: Pääsiäisen sanoma on suuri ihme, jonka voi vastaanottaa vain uskolla, hauraallakin sellaisella. Se on tie, joka kuljetaan kärsimysten kautta iloon ja rauhaan.

Pääsiäisen jälkeinen viikko oli  syytä elää ihmisiksi vanhan kansan viisauden mukaan. Siivous ja kehräys oli rajoitettua ja riitely kiellettyä. Pitääpä muistaa!

tukena: Kustaa Vilkunan- Vuotuinen ajantieto

Tänä vuonna Pitkäperjantain aamu valkeni auringonpaisteisena, mutta kylmänä. Pakkasasteita lie yöllä ollut paljon, kun vielä auringon noustuakin mittari näytti –10. Tuo tietää siis vanhan uskomuksen mukaan 40 kylmää yötä eteenkin päin! Vapun tienoolle asti!!

Pitkäperjantaista puhutaan myös nimillä: hyvä perjantai, suuri perjantai.

Vaikka ennen aikaan muihin hiljaisen viikon päiviin liittyi hyvin monenlaista puuhaa, niin  Pitkäperjantaina ei lähdetty kotoa mihinkään. Hiljaiseloa vain.
Muistan lapsena ihmetelleeni nimeä – Pitkäperjantai. Jotenkin siihen liittyi ajatus, että päivä olisi erikoisen pitkä. Kai se sitä oli, kun ei saanut mennä kylään, eikä siis vieraitakaan käynyt. Ja miten usein Pitkäperjantain kohdalla ilmat ovat olleet kaikkea muuta kuin lämpimät ja keväiset. On tuiskunnut ja tuullut. Satanut lunta, räntää tai vettä.  Kevätmyrskyt ovat kummallisen usein osuneet juuriPitkäperjantaille.

Pitkäperjantai on raskaan piinaviikon kärsimysten huipentuma. Jeesus ristiinnaulittiin Golgatalla. Vanhan uskomuksen mukaan Pitkäperjantaina ei siis saanut iloita, eikä nauraa. Tuli näyttää katumusta. Pitkäperjantain liturginen väri on musta, silloin kirkkojen alttarit ja saarnastuolit ovat ainoan kerran vuodessa verhotut mustaan kankaaseen.

Entisaikaan uskottiin pahojen voimien olevan valloillaan Pitkäperjantain illasta varhaiseen Pääsiäissunnuntain aamuun, koska Jeesus oli haudassa. Tämä aika oli varsinaista trullien ja noitien aikaa ja  näiltä pahoilta noidilta piti suojautua huolella. Monin paikoin niitä sanottiin Trulleiksi. Ne kävivät leikkaamassa navetoissa eläimiltä karvoja ja häntiä. Melko moni trulli tosin paljastui pahanteossa olevaksi naapurin emännäksi, joka kateuttaan kävi noitumisreissuilla naapurissa.

 Lue  

trullista   (Friday, Mar 14, 2008)

"Toimillaan trulli yritti tuhota tai varastaa toiselta karjaonnen. Noitien kulkua karjasuojaan koetettiin estää kelloilla, virsikirjalla, viiskulmalla ja ristinmerkeillä. Noitien epäiltiin myös lentelevän viettämään irstasta noitasapattia itse pirun luo. Noitatraditio saapui meille luultavasti jo keskiajalla Länsi-Euroopasta. Täysikasvuisista pääsiäisnoidista on havaintoja vielä viime sotien jälkeen Satakunnasta, Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta. "

Ristin tie –pääsiäisvaellus

 Suomessa järjestetään tänä vuonna kolme suurempaa pääsiäisnäytelmää Porissa, Turussa ja Helsingissä. Tapahtumiin odotetaan tuhansia katsojia.

Vuonna 2001 olin Ristin tiellä Salossa. Silloin Pitkäperjantain ilma oli hirvittävän kylmä. Satoi märkää lunta ja tuuli rajusti. Ristin tie oli koettelemus joukon jatkona olleellekin, saatikka Jeesusta näyttelevälle. Hän kulki liki parituntisen kärsimystiensä kirkon luona olevalle ristiinnaulitsemispaikalleen. Raamatunhistoria tuli eläväksi. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa kuunnellessa kansan huutoja; Ristiin naulitse! Ristiin naulitse! Se oli voimakas kokemus.

Lähteenä: Kustaa Vilkuna/Vuotuinen ajantieto

Muutama kuva Salon ristin tieltä v. 2001

Palmusunnuntaista Kiirastorstaihin 

Pääsiäinen on vanhin kirkkojuhlamme ja kaikki muut liikkuvat kirkkopyhät lasketaan sen mukaan. Näin määräytyvät siis myös Laskiainen, Palmusunnuntai, Helatorstai ja Helluntai.

Asiasta on päätetty Nikean kirkolliskokouksessa v. 325 , että Pääsiäistä vietetään kevätpäivän tasausta seuraavan täyden kuun jälkeisenä sunnuntaina.

Tämä piti oikein laskemalla todeta: tänään on siis kevätpäivän tasaus 20.03 ja täysikuu syntyy seuraavaksi huomenna, Pitkänäperjantaina 21.03,  joten sitä seuraava sunnuntai on Pääsiäissunnuntai. Näin se menee.

Ensi vuonna on kevätpäiväntasaus on ilmeisesti 21.03 ja sitä seuraava täysikuu 09.04. Niin muodoin Pääsiäissunnuntai on siis 12.04. Pääsiäisellä on liikkumavaraa itse asiassa 22.03 – 26.04 välinen aika.

Pääsiäisen liikkumisen on vanha kansa jo pannut merkille. Esim. "Joulu on aikanans ja juhannus on paikallans, mutta helluntai heittelee ja pääsiäinen paiskelee" Näin on sanottu Liedossa.

Pääsiäinen on todellinen juhla. Tuntuu ihmeelliseltä, että sitä yhä vietetään keskikevään täydenkuun aikana, kuten Itämailla aikoinaan.

Suomessa Pääsiäinen on kirkollinen juhla, siis yhtä vanha kuin kristinusko täällä. Meillä se on saanut varsin suomalaisen nimenkin, jonka papit antoivat noin 700 vuotta sitten.

Se lähti muotoutumaan teonsanasta: päästä..pääsen. Tarkoittaa, että laskiaiselta alkanut paasto loppuu ja saa syödä lihaa ja herkkuja. Pääsiäinen on merkinnyt pitkän paaston ajan päättymistä.
Kirkollisesti  pääseminen  tarkoittaa: Kristus pääsi haudasta, pääsi tuonelasta. Israelilaiset pääsivät orjuudesta.

Juhla-ajan nimi on suomalaisittain Pääsiäinen, joka kestää meilläkin 8 päivää. Erilaista kansanperinnettä on kertynyt pääsiäisen ajan eri päiville.

Ensimmäinen pääsiäisen ajan päivistä on Palmusunnuntai eli Virposunnuntai ja tänä vuonna se oli viime sunnuntaina 16.03, siis viikko ennen Pääsiäistä.

Palmusunnuntai on tavallisempi nimi. Itäsuomalaisittain usein Virposunnuntai. Tällöin virvottiin, siellä missä tapa on yhä voimissaan " tuoreeks terveeks…" Virpomalla toivotettiin onnea, menestystä ja terveyttä. Virpovitsa jäi virvotulle. Palkka tuli noutaa tulevana lauanataina.

Länsisuomessa on tapana tuoda kotiin pääsiäisen koristukseksi pajunkissoja, palmuja, kuin myös koivun varpuja. Pajunoksat ilmentävät niitä palmunlehviä, joita Jerusalemissa heitettiin Jeesuksen eteen tielle, kun hän ratsasti aasilla.

Vanha kansa tietää kertoa kiinnostavasti, että niin monen päivän päästä, kun tupaan tuodut rauduskoivun oksat alkavat vihertää, niin yhtä monen viikon perästä koivu saa metsässä hiirenkorvat.

Minä toin tupaan koivunoksat 16.03 eli viime sunnuntaina.  Neljä päivää ne ovat olleet maljakossa, mutta mitään vihertävää ei vielä näy tai ehkä aivan aavistus. Laskin, että tämän mukaan viiden viikon kuluttua koivuilla olisi hiirenkorvat! Silloin elettäisiin huhtikuun loppua!!

Pääsiäisviikkoa kutsutaan myös hiljaiseksi viikoksi ja piinaviikoksi. Viikon päivillä on myös kansan antamat nimet.

Palmusunnuntai, malkamaanantai, tikkutiistai, kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai ja ensimmäinen ja toinen pääsiäispäivä. Kirkko käyttää viikon päivistä myös nimityksiä hiljaisen viikon maanantai, tiistai jne.

Malkamaanantain aiheena on kärsivä Kristus. Syytöntä syytetään tyyliin: nähdä rikka toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa. Tämä on eräs selitys sanan malka käytölle.

Tikkutiistaina vuoltiin sytykkeitä. Tuona päivänä vuollut sytykkeet olivat erityisen hyvällä onnella varustettuja.

Kellokeskiviikkona laitettiin kellot karjan kaulaan.

Kiirastorstaina kirkoissa vietetään messua ja muistetaan ehtoollisen asettamista. Päivään liittyy puhdistuminen ja sanatarkasti käännettynä kiirastorstai on puhdistuspäivä,  sillä juuri tuona päivänä Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Kiirastorstai on myös ripittäytymisen päivä.

Kansankertomuksissa kiira oli pihapiirissä vaikuttava paha olento, joka karkotettiin pois. Karkotus onnistui kiertämällä talo ja pellot kelkassa kolisevan romun ja savuavan terva-astian kanssa.
Tämä näkyy vieläkin perinteenä polttaa pääsiäiskokkoja. Tosin Pohjanmaalla kokot roihuavat  hiljaisen viikon tulet lauantaina.

Kuinkas muuten, Kiirastorstaihin liittyy paljon vanhan kansan uskomuksia. Esim. se vuoden paras siivouspäivä!  Eikä vain kodin, vaan itsensäkin. Sopi oivasti leikata tukkaa ja kynsiä niin itseltä kuin huolia kodin elukatkin. Mutta taas kehrääminen ja jauhaminen olivat kiellettyä, ei passannut leipoakaan.

Kiirastorstain suojasää enteili lyhyttä ja lämmintä kevättä. Toisin kävi, jos edeltävänä ja seuraavan yönä oli pakkanen, tästä oli seurauksena 40 kylmää yötä.

Edellisyö oli pakkasyö, kun aamullakin oli vielä 9 pakkasastetta. Näyttäisi kovin ensi yöstä tulevan samanlainen. Toisin sanoen tänä keväänä tämä vanhan kansan uskomus tarkoittaisi kylmää jaksoa vappuun asti!

Faktatietoa kaivoin kirjasta "Vuotuinen ajantieto/ Kustaa Vilkuna

 

-Ole kiltti lapsillesi. He valitsevat vanhainkotisi jonain päivänä.-

Siinä se on! Sain aamunavukseksi s-postia ja varteenotettavia neuvoja. Suupieliä veti hymyyn. Taas on jollain hoksottimet pelanneet

Nyt rupean odottamaan hiihtoviikolle pääsyä. Sen sai aikaan lumentulo. Oikeastaan lunta on tullut lauantaista lähtien tai jo sitä vastaisesta yöstä. Tietenkään ei ole koko aikaa satanut, taukoja on ollut. Latuja ei täällä taida kuitenkaan olla muualla, kuin hiihtoputkessa. Sinne en viitsi.

Vielä neljä viikkoa, sitten sukset autoon ja menoksi. Melko keväälle se menee ja jossain vaiheessa on nyt arveluttnut, mitenkä on pohjoisen rinteet ja ladut. Onko jo silloin menneet sohjoksi? Yleensä meidän hiihtoviikko on ollut 13-16 viikko, siis joku noista kevään viikoista. Hyvin usein ilmat ovat suosineet. On ollut aurinkopäiviä. Viime talvena oli joka päivä aurinkopäivä. Joskus sattuu hankikanto ja se jos mikä on upea kokemus. On todella nautinnollista hiihdellä hangen päällä, minne huvittaa. Latuja ei tarvita.

Mutta huomenna mummolaan tulee erilaista sählinkiä, sillä pikku pojat matkustavat talviloman viettoon vieraaksemme. Olisipa vain jemmassa riittävästi kaikenlaista, mitä toteuttaa heidän kanssaan. Siis olisipa oma mielikuvitus vauhdissa! Paras yhteinen leikki on ollut seikkailu lähimetsässä aarteita etsimässä. Aarrekarttoja alkaa olla jokaisen vyölaukun taskussa. Ilman vyölaukkua, aarrekarttaa ja eväitä ei seikkailemaan voi lähteä. Ja siltä varalta, että illan hämärä yllättäisi, pitää varata myös taskulaput mukaan. Sillä ei niin väliä, missä ne eväät syödään, viimeksi mentiin syömään eväät kasvihuoneeseen, joka oli muuttunut lasilinnaksi.

Miten hyvältä tuntuu vieläkin, kun jyrkkien kallioiden maastossa kiipeillessä sain tukea ja rohkaisua silloin 7-vuotiaalta Juhalta: "Kyllä sä mummo pääset kalliolle, et sä niin vanha ole. Anna käsi, niin vedän sinut ylös." Joku kerta hän pukkaa pepusta ja kiljuu: "Yritä vähän itsekin." Samaan hengenvetoon hän tykkäsi, ettei Sami, alle 5v saisi kiivetä niin ylös. Riittää kun hän pitää huolta itsestään ja mummosta. Siinä onkin tällä viikolla 8-vuotiaalla huolehtimista, että mummo pärjää seikkailumetsässä!

Tämä karkauspäivä alkaa valjeta pikku pakkasessa. Taitaa olla –0.5, ei sen enempää. Lunta juuri ja juuri nimeksi. Taivas on pilvien peitossa, joten taitaa olla tulossa lumisade.

Tuppaan järjestämään itseni joka päivä kummallisten valintatilanteiden eteen. (On muuten Runotorstain ja Valokuvatorstain viikon teema). Tykkään hyvin mielelläni jäädä itsekseni, joskus pitkäksi aikaa pohtimaan tekemisiäni. Kelaan samalla eilistä. Suunnittelen huomista… . Mietin melkein käsi poskella, minkälaisia projekteja ottaisin työn alle. Ehkä kerään liikaa vaihtoehtoja. On  liikaa mahdollisuuksia niin moneen. Liika on liikaa.

Lueskelin aamulla pitkän aikaa Runotorstain runoja. Ihastelin ja ihmettelin yhtä aikaa, miten paljon ihmiset kirjoittavat, miten osuvasti ja hyvin he kirjoittavat. Voisi sanoa sen kuluneen fraasin mukaan, että jokaisessa asuu pieni kirjoittaja.

Tämän Runotorstaiviikon aihe on "Valinnan vaikeus" Ei aiheena helpommasta päästä, mutta ei asianakaan.

Selvä se, ettei kaikkeen voi tai kannata suhtautua olan kohautuksella ja sanomalla vain: ihan sama. Silloinkin sitä lipee riman alta, kun ehdottaa,  valitse sinä.  Toki se on sallittua, mikä ettei. Säästää saa itseään, ettei turhia hötkyile.

Maailman menon myötä valinnantekopakko kasvaa kohinalla vain yhä useammassa asiassa ja tilanteessa. Oliko ennen sitten helpompaa? Taisi silloinkin joku saada  kohtauksen, kun tai jos mahdollisuuksia oli tasan tarkkaan yksi. Oli ota tai jätä- aikaa. Helppoa tai ei, mutta  liian monesta on paha valita paras tai edes toiseksi paras. Toki stressaa sekin, jos valinnan tehtyään huomaa heti missanneensa, eikä paluuta ole.

Minä olen tavallisen huono-onninen aku-ankka. Uskon vakaasti Murphyn lakiin, jos on pienikin mahdollisuus valita väärin tai pieleen, niin silleen se vaan menee.  Kivasti se laki tuntuu  toimivan kohdallani. Huvittaa aivan, kun joskus kuvittelen huijaavani kohtaloa. Mietin, ajattelen, pohdin yhtä vaihtoehtoa ja aivan viimetipassa valitsen vierestä! Arvata saattaa, kuka saa pitkän nenän? Se olisi sittenkin ollut se ensimmäinen vaihtoehto, se oikea, mutta sähläsin. Enkö ikinä opi?

Yllätykseksi yöllä oli satanut hentoisen lumen taas vaihteeksi mustaan maahan. Olen jo laskuissa seonnut, miten mones"talvi" tämä oli. Aamu oli harmaa ja vesisateinen, vaan päivästä kehittyi kaunis ja aurinkoinen.

Telkasta on tullut tuutin täudeltä hiihtokisoja ja mäkihyppyjä. Täytyyhän niitä edes toisella silmälla ja puolella korvalla seurata. Muuten päiväni ja eilisiltakin on mennyt kuvien keräilemiseksi. Olen puuhastellut niistä kansioita ja linkittänyt sivuilleni. Yhä edelleen vielä onnistumisten ja erehdysten kautta. Muutaman kansion olen saanut tehtyä.

Kuvia on paljon ja siinäkin on yksi iso homma - koettaa saada ne toimiviin kansioihin, siis sellaisiin, joista jotain joskus löytäisikin. Hyvin usein etsin sopivaa kuvaa tehdäkseni onnittelukortteja tai persoonallisia kirjepapereita ja -kuoria. Sellaisten tekemisestä on tullut minulle melkoinen hobby! Innostuin myös tilamaan omista kuvista oman postimerkin. Kirjeen päälle on kiva liimata omannäkönen postimerkki, mutta on se vaan turhan tyyristä.

Hertsi leijaa, että on aikaa mennyt opetellessa tätä Vuodatusta. En taida olla mikään ruudin keksijä, niin koville ottaa. Jotain olen saanut kumminkin aikaan.

Vieraskirjaa en osannut asentaa. Ei ottanut istuakseen, vaikka olisin itkenyt. Monta sorttia yritin, mutta hänekseen meni! Ollaan sitten ilman vieraskirjaa.