Valokuva- ja Runotorstai 153 : Kerro tarina.

Tarinan saa kertoa yhdellä kuvalla tai useamman kuvan sarjalla, kuvakollaasilla.

Runotorstain haasteena oli kiteyttää jokaisen tauon aikasen viikon tunnelmat aina joko yhteen riviin tai yhteen säkeistöön.

Pimeä muuttuu valoksi

ja mieli virittyy jouluun.

Hangella tuikkivat tuhannet tähtöset,

kun tuijotan keskiyön pakkasessa täysikuuta.

Sinä kuolit jääkukkien aikaan,

enkä minä pääse irti muistoistani.

Hiihdän surusävyistä latua

takaisin aurinkoisiin päiviin.

Haaste on sininen ja valkoinen

Hyvää Itsenäisyyspäivää

Marraskuun rauhallasen harmauden keskellä tarjoamme molemmissa torstaiblogeissa mahdollisuuden väreihin, liikkeeseen ja suuriin tunteisiin tai minkälaisiin teksteihin (ja kuviin) nyt haastesanamme teidät viekään. Haastesana on räiskyvä

Sydämen syke,

 villisti rakastuneen,

on kuin räiskyvää

 ilotulitusta sen

jokaisella lyönnillä.

 Kuun kelmeä valo osuu kasvoille.

Terävät varjot muodostavat lattialle kuvioita

ja pelottavat.

Kuu varasti unen,

eikä anna sitä takaisin.

Se työntyy syvälle ajatuksiin

ja valvottaa aamuun.

Sen hyytävä valo saa ihon kananlihalle.

Palelen.

Palelen lisää.

Peittelen itseni tiukemmin

ja käännän kylkeä.

Kuu paistaa selkääni.

Se nauraa minulle.

On taas se aika vuodesta, kun möröt ja hirviöt viettävät vapaapäivää. Täällä öllinkäiset eivät kuitenkaan ole kotoisin Yhdysvalloista vaan lähempää. Haasteemme on nimittäin Vuorenpeikkojen luolassa. Runotorstaissa pohditaan samaa aihetta.

Pikkuinen ovi pilkottaa

piilosta pensaiden,

suojassa mustikkamättäiden.

Jos satuun uskot,

etkä pelkää,

niin ovi on kutsu

sisälle luolaan tulla.

Sisälle satujen selkään,

nauttimaan suuresta

rauhasta keralla

 metsän henkien.

Tämän viikon haasteena on tie ulos

Juna vihelsi

ja vei sinut mukanaan.

Jäin seisomaan yksin

pimeälle asemalaiturille.

Jotain piti tehdä,

sillä umpikuja oli edessä.

Sinä valitsit tien

nousemalla junaan.

Viikon haastesana on Rakkaus. Runotorstaissa mietitään myös rakkautta. Haasteena on kirjoittaa rakkausruno, mutta niin ettei sanaa rakkaus mainita lainkaan.

     Karhea kätesi silittää poskeani

ja värisen katseesi alla.

Painaudun rintaasi vasten

ja kuulen sydämesi lyönnit.

Kiedon käsivarteni ympärillesi,

tunnen hengityksesi kaulallani.

Oi aika!

Pysähtyisit hetkeksi.

Antaisit minun olla onnellinen,

sillä juuri nyt olen.

Tämän viikon haastesana on virta. Aihetta on ehdottanut Maaretta.

Jäätynyt virta,

kylmästä pysähtynyt

jatkaa sulana

kulkuaan uusin voimin.

Toisin käy elämälle.

Tämän viikon haastesana  -  tasan

Kuolee, elää.

Elää, kuolee.

Elämä ja kuolema

pelaavat noppaa.

Minkä elämä synnyttää,

sen kuolema ottaa.

Peli on tasan.

Kumpikaan ei ole voitolla,

ei kumpikaan häviöllä.

Tällä viikolla haasteena on sitaatti:

Otit neuvoa antavat pullosta

joka päivä.

Tarve pakotti voimalla

valheelliseen harhaan.

Tiesit sen pettäväksi,

et vain jaksanut välittää.

Et jaksanut

ja kaikki luhistuu,

elämäkin.

Älä kuitenkaan luule,

että olen sinut unohtanut,

veljeni Vilkastus.

Kasvatan siipiä sydämeen

murhetta keventämään.

Oman tiesi kulkija,

sinä kivisten polkujen mies.

Olet pääsemässä polun päähän,

oppituntiesi loppuun.

 Runotorstaissa runoillaan tällä viikolla lyhyesti. Haasteena on kirjoittaa runo, jossa on vain kymmenen (10) sanaa, ei yhtään enempää eikä vähempää. Aihe ja tyylilaji muuten vapaita

*

Tahdoton väristys kulki lävitseni.

Ehkä ajattelit minua

tähtien tuolta puolen.

Tällä viikolla lähdetään liikkeelle kuvasta (sama kuin, kuin valokuvatorstaissakin), jonka on tällä kertaa ottanut mariar. Katso kuva täältä
 Kuvahaasteen ideana on kirjoittaa runo haastekuvan innoittamana eli niistä ajatuksista, joita kuva herättää. 
 

Haastekuvasta minulle tuli voimakkaasti mieleen, miten isoveljeä ihmetytti vauvan tulo perheeseen. Sittemmin hän innostui "auttamaan" työntämällä tuttia tomerasti pikkuveikan suuhun, vaikkei tämä siitä pahemmin perustanut.  Aina vaan takaisin ja toinen pulpautti sen heti pois. Harmitti lopulta kumpaakin.

 "Vauva!" Isoveli kiljahti innoissaan.      

 "Kotiinko tuo nyt tuodaan?"

Vauva on pieni ja ihan uusi,

naamaa se kipristi, vähän huusi.

" Ei hätää, veikka on tässä.

Tuttia suuhun jo tyrkkäämässä.

Jos  tutti on hukassa, löytyy se taas.

Ken sitä maisteli, arvatkaas?

Tällä viikolla haasteena on sateenkaari.

Runotorstaissa runoillaan tuttuun tapaan samasta aiheesta.

Onnea ei löydy sateenkaaren päästä,

vaikka luulin.

Aarrekin on poissa.

Elon kirjavissa karkeloissa hävitä

voi lapsen usko,

saatikka aikuisen naisen.

Tänään en jaksa.

En vain jaksa.

En nouse edes vuoteesta.

Viivaan päivän yli,

pyyhin allakastani pois.

Se onnistuu 

vetämällä salusiinit sielun ikkunoihin.

Valokuva- ja Runotorstai palaavat kesätauolta ja ensimmäiseksi saa kirjoittaa ja kuvata  - parasta kesässä.

Toivon, että teillä kaikilla on ollut hieno kesä! Nyt lähenee vasta elokuun puoliväli ja kesä tietenkin vielä jatkuu.

Parasta kesässä

auringon kultaama pilven reuna

ja kasteinen aamu. 

Juhannuksen yöttömän yön taika,

mesimarjan maku kielen päällä

ja mustikkakori mättäällä.

Vaellusretket erämaapoluilla,

tuulen pehmeä puhallus poutapilvelle

ja ongella ojasta nouseva tammukka.

Lasten ilo ja nauru pihanurmella.

Ihana vapaus unohtaa arjen rutiini.

 Tällä kertaa haastamme kirjoittamaan aiheeltaan vapaan tankarunon.

Viisirivisen tankarunon tavujako on 5-7-5-7-7

lähtösi jälkeen

annoin itkulle vallan

sukelsin kipuun

eikä sydämen haava

parantunut koskaan

ahaa

 Harmaja aita

käsin sidotut riuut

olen kotona!

Tuoksuu jo tervattu puu

kun aukaisen veräjää

Viikon haaste on: Ennen - nyt

Palaan lapsuuskotiin vuosien jälkeen

Ei hauku halli veräjän pielessä,

ei ole äiti avosylin ovella vastassa,

ei isäkään.

Koti on harmaantunut,

katolla kasvaa jo sammal.

Pitkäksi on venähtänyt pihassa heinä.

Ei kuulu karjan kello,

ei nouse piipusta savu.

Mutta sireenit tuoksuvat ja

toivottavat tutun tulijan tervetulleeksi.

Runoni myös Virtaavat ajatukset blogissa olevaan jl:n Runoviikon haasteseen. 

Tällä viikolla torstaiblogien aiheena on autio (Thicacun ehdotus).

Seison tutulla portaalla,

minulle kaikkein rakkaimmalla.

Katselen pihalle

tuulen hyväillessä kasvojani.

Pääsky livertää.

Sekin saapuu keväästä toiseen

omalle räystäälleen.

Kuuntelen sen laulua.

Lumoudun,

niin kuin joka kevät.

Haastesanana tällä viikolla on, ah niin arkinen mutta kovin tärkeä: KEITTIÖ.

Keittiöstä kuuluu aamu

kahvin tuoksu

karistaa viimeisetkin unihiekat

ja virkistää levittämään

uutissivun kahvikupin viereen

Haasteena on tällä kertaa Murphyn laki

Jos taivaalta putoaa tähti

ja minä murskaannun sen alle.

Se on kohtaloni.

Vai pudottiko Murphy

sen sittenkin?

(kuva netistä) 

Tämän viikon haasteena on sitaatti:

Arjen oravanpyörä

ja tehty kiire.

Ne vie virtaansa.

Väsymys uhkaa

sulkea mielen,

riistää tunteet,

tehdä alastomaksi

palelemaan

tuskan hiessä.

tuskailen tyhjää sivua

kirjoitan sanan

sitten toisen

ei ei

ei tule lisää

pää on tyhjä

pipo kiristää

estää sanoja syntymästä

sivu pysyy tyhjänä

löysään nyörejä

ja odotan ajatusta

odotan sanojen vyöryä

ehkä vielä vetäisen runon piposta

Sattuu,

eikä itkua enää tule.

Tekee niin kipeää.

Sydän on murtunut,

pakahtunut

pahaan oloon.

Ahdistus viihtyy

sen revityillä raunioilla.

Elämä on draama

suuri näytelmä alusta loppuun

syntymästä kuolemaan

se on kyynelvirtoja

ja riemunaurua

se on peli vailla vertaa

sekoitus onnen hippusia

ja murheen karikkoja

se on tragedian ja komedian

käsikynkkä

Haasteena "Helmikuu on helmi"

Kristallin kirkkaista

jääpuikoista pudonneet pisarat

muuttuneet kylmiksi helmiksi

talven kyyneleet valmiina

sulamaan kevätauringossa

Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)

Ystävyys on kuollut.

Sen haudalla

kukkivat

haalistuneet tekokukat.

Sydämeen on muuttanut

muodoton murhe,

ja  koleus.

Jää siellä asustaa.

Ehkä vieläkin kylmempää.

Pian varisevat tekokukatkin.

Jäljellä ei ole mitään.

Satuttavat sanat karkaavat huulilta

Mielessäni niitä

pehmeämmin asettelin

 

 

 

 

 

Ajattelen eilistä.

Monien vuosien takaista.

Ajattelen ystäviä sieltä

ja ikävöin.

Syytänkö aikaa,

kuluneita vuosia?

Sekö on erottanut?

Ei.

Oma laiminlyöntimme

on tehnyt

meidät muistoksi toisillemme

Aiheeseen siivitti Beirutin kappale: Sunday smile - paitsi etten kappaletta kuunnellut

Miten onnekas olen.

Kesän kauneus ympärillä.

Sinitaivas ja valkeat pilvet.

Kevyt tuulenhenki  kasvoillani.

Pääskyjen liverrykseen sekoittuu

jasmiinin tuoksu.

Hymyilen.

Taivaalle

tuulelle

kukkasille

pääskyille.

Maailmalle.

On sunnuntai.

Aina.

 

Runotorstain 95. haaste on kuvahaaste.

 

Yö, jolloin yötä ei ole,

on täynnä taikaa.

Seitsemän kukkaa tyynyn alla

ja kukkiva sanajalka.

Suo hillankukkia valkeanaan

ja kainot mesimarjat.

Taivas kuin sateenkaari,

joka hehkuen kaareutuu.

Aurinko tanssii ja ilakoi.

Sen riemua yö vain katsella voi.

 

 

Suvivirsi soi.

On kesä

ja kevätjuhla.

Uusi kolttu

ja valkoiset nilkkasukat.

Muotia mummon aikaan.

Nyt on kaksituhattaluku,

modernia kaikin puolin.

Mitä tahansa ei päälle panna.

Napapaita ja kymmenen korvista.

Ne tukee identiteettiä.

Kuitenkin,

jo joutui armas aika.

Kesä on tullut

ja suvivirsi soi.

 

 Haasteena allaoleva maalaus

Maalaus: Henri de Toulouse-Lautrec/Wikimedia Commons

Painostava hiljaisuus,

se kestää ja kestää.

Yhä vain.

Sanakaan sanomatta

hän lähtee.

Katson ikkunasta loittonevaa selkää.

Hän kääntyy

ja katsoo ikkunaan.

Väistän katseen.

Kukapa haluaisi,

että luetaan,

kuin avointa kirjaa?

Auton ääni häipyy,

mutta tuijotan yhä tielle.

Paha mieli tekee seuraa.

Sitten yllättäen

avain kääntyy lukossa.

Hän tulee takaisin.

- Otetaanko aamu uusiksi?

hän kysyy arasti

ja antaa suukon.

 

 

Läpi harmaan kiven

ja kannon.

Epäitsekkäästi.

Väsymättä.

Oikean asian ja

heikoimpien puolesta.

Totta kai.

Siihen vaaditaan paitsi rohkeutta,

myös sydäntä.

Uskoa ja peräänantamattomuutta.

Ettei into loppuisi,

ettei aatteen palo sammuisi.

 

 

Minun Runotorstain valintani -  Lennä, uneksi

Ei onneani estä mikään.

Sain siivet selkään

ja pilviin lennän.

Yhä kauemmaksi lennän.

Taivaan sineen asti.

Ja vieläkin ja vieläkin.

Uneksin ja leijun.

Liverrän kuin satakieli ikään.

Kyyneleet on yhtä aikaa

ikävän ja ilon.

Olen onnellinen nainen.

Ei onneani estä mikään,

sinä ehjäksi minut rakastat. 

Minun mörköni asuu pimeässä

ja nukkuu sängyn alla.

Pimeän aikaan se kuljeskelee

komeroissa ja pihapoluilla.

Miten se rakastaakaan myrskyöitä

kolistellen ullakolla vieden uneni.

Varjoista se ottaa itselleen hahmon

ja ulisee kilpaa tuulen kanssa.

Mielikuvitukseni ruokkii sitä

ja pelkoni antaa sille voimaa.

Ei se kunnioita yksityisyyttäni.

Työntyy seuraani lupaa kysymättä,

eikä tässä järin järki auta.

Runotorstaissa ja Valokuvatorstaissa on pitkästä aikaa tekstihaaste. Innoitteen antaa norjalainen kirjailija Erlend Loe ja katkelma on teoksesta Supernaiivi (Like 1998. Suomentanut Outi Menna. Alkuteos Naiv. Super.1996). Lainaus on vuonna 2002 ilmestyneen pokkaripainoksen sivulta 18):


"Istuudun penkille tarkastelemaan listaa. Arvioin sitä pitkään. Lista on rehellinen. Olen tyytyväinen siihen. Kenties etsimäni esine on olemassa, kenties ei. Se ei ole kovin tärkeää. Mutta lista on tärkeä. Sillä huomiolla on minulle merkitystä. Se on todella arvokas."


Kirjoitan muistilistaa.

Mietin ja kirjoitan.

En kirjoita paljon.

Vain sen verran,

mitä mahtuu pieneen reppuun.

Minkä jaksaa kantaa.

Katselen hyllyjä.

Mietin muistilistan sanoja.

Työnnän ostoskärryjä toistamiseen

samaa käytävää.

Tyhjennän repun.

Pistän maitotölkin kaappiin toisen rinnalle.

Leivän avaamattoman viereen.

Tänään en keitä iltapäiväkahvia.

Syön leipäni paljaaltaan.

Kun olet poissa,

kaipaan sinua.

Toivon, että olisit luonani.

Kun olet,

tahdon, että menisit.

Jos lähden itse,

jo illalla ikävöin sinua.

Palattuani olen huomenna

taas menossa.

Silmiesi peilistä näen,

miten elämän vesi sisälläsi jäätyy.

Rohkenenko katsoa?

Tuskasi on lohduton  

lähestyvän rajan edessä.

Kipusi  kasvaa.

Rohkenen tuskin  katsoa.

On heinäkuu.

Kylmä kumartuu sinua koskemaan.

Se ottaa kivun.

Ottaa sinutkin kohta.

Minulla on voimia rohkaista sinua.

Minulla on rohkeutta hyväillä kasvojasi.

Minulla on rohkeutta kulkea kanssasi

tämä loppu matka.

Saattaa sinut rajalle

ja kääntyä sitten takaisin.

Liitän tämän viikon Runotorstaihin osallistuvan runoni myös tänne -Pollen suuret saappat- sivuille. Runotorstain linkistä pääsee lukemaan ainoastaan täältä.www.aimarii.webs.com

 79. Runotorstain haasteena on maalaus

Havahdun tummiin säveliin.

Ne pudottavat käteni

vapisevina syliin.

Suljen silmäni estäen kyyneleitä,

jotka pyrkivät väkisin luomien alta.

Hän soittaa hyväillen sävelmää,

minun muistojeni melodiaa.

Ohikiitävän hetken hurma valtaa mieleni.

Soita, soittaisit vielä,

älä lopeta.

Kuulen ajatusteni anovan.