Ei tästä pakinaa tullut, sillä pakina on hilpeä, hauska, vitsikäs, nokkela ja paljon, paljon muuta. Tämä juttu on kuitenkin ihan muuta.

Oliko se lopulta uni vai valveuni, siitä en ole koskaan saanut varmuutta. Aika ajoin se vain tulee mieleen ja askarruttaa samoin, kuin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Mitä, jos olisin kyennyt näkemään sen loppuun? Tai siis, olisinpa kyennyt näkemään sen loppuun.

Tunnen tavallaan pettäneeni äidin. Joka kerta tuota kummallista valveunta ajatellessani muistan, miten äiti sairaalavuoteella otti käteni omiinsa ja sanoi vakavana.

-  Mikäli suinkin on mahdollista, tulen sieltä jostain kertomaan sinulle, mitä kuolema tarkoittaa. Missä olen ja mitä kuuluu, mutta älä pelästy.

Tuona heinäkuun yönä saatoin äidin niin pitkälle, kuin voin. Istuin pienessä potilashuoneessa äidin  vuoteen reunalla irrottamatta kättäni hänen kädestään heti senkään jälkeen, kun tunsin sen otteen kirvonneen. Vaikka äiti siirtyi  rajan toiselle puolen, halusin viipyä huoneessa vielä tovin kahden hänen kanssaan. Ympärillä oli täydellinen hiljaisuus. Avasin ikkunan ja kuuma kesäyön ilma henkäisi ulkoa kasvoille. Sairaalan pihan asfaltti kiilsi sateen jälkeen.

Seuraavien viikkojen aikana odotin alitajuisesti jotain tapahtuvan. Jotain, mitä äiti oli luvannut minulle. Mitään ei kuulunut. Yhtäkään unta en hänestä edes nähnyt, vaikka niin toivoin. Tietenkään tuon puoleisesta ei tulla kertomaan mitään. Mikäli toisin olisi, niin varmasti äiti olisi mahdollisuuden käyttänyt, niin vakavissaan hän oli asiasta puhunut.

Loppukesä oli vaihtunut syksyksi. Olin tullut aamulla töistä ja nukkunut muutaman tunnin, kunnes heräsin lämmittämään taloa. Sytytin kakluuniin rätisevän tulen ja juttelin makuulta nousseelle koiralle vieväni sen kohta ulos. Koira tyytyi lupaukseen ja kävi takaisin pitkälleen. Heittäydyin itsekin uudestaan sänkyyn jääden tuijottamaan ikkunaan pieksevää sadetta ja kuuntelemaan tulen ritinää.

Havahduin, kun äiti seisoi käytävällä ikkunan edessä. Hänellä oli tuttu mekko yllään. Hän oli terve ja lähti kävelemään sänkyä ja minua kohti. Ponnahdin istumaan ja tuijotin lamaantuneena häntä. Kun äiti oli tullut tarpeeksi lähelle, hän sanoi jotakin, mutta sitä en pystynyt kuulemaan kauhistuneen huutoni takia.

Huusin ja tärisin kauhusta.

En tajunnut hetkeen, mitä oli tapahtunut, eikä koira tajunnut senkään vertaa, vaan haukkui vimmatusti.

Tuli oli uunissa, kuin vasta sytytetty. En ollut nukkunut, en ainakaan kauaa. Näinkö unta, vai oliko se jotain muuta?

En voi käsittää, miksi säikähdin niin tolaltani, vaikka olin odottanut viestiä ja olin luvannut ottaa sen vastaan. Miten monasti olen jäljestä päin ajatellut, että viesti tuli siinä, kun näin hänen huulten liikkeistä sanovan jotakin, mikä peittyi kuitenkin huutooni.

Ehkä se on niin tarkoin varjeltu salaisuus, ettei saa tulla elävien tietoon. Saattaa hyvin olla, jos saisin toisen mahdollisuuden, niin uni katkeaisi juuri tärkeimmässä kohtaa ja salaisuus säilyisi edelleen.

Silti sen unen haluaisin nähdä loppuun. Ehkä näen, kun olen siihen tarpeeksi valmis.

Lipsahti 

Oman kodin naapurissa on paljon lapsia, ei kuitenkaan toista ekaluokkalaista, Oma vain. Naapurin koululaiset ovat vanhempia ja tykkäävät kiusata pienempiään.  Taas kerran kiusattuna Oma juoksee itkun kanssa kotiin puhisten vihaa.

- Kuka kiusaa? Äiti kysyy pyyhkiessään Oman kiukkukyyneleitä esiliinansa nurkkaan.

- Tytöt. Ne jättää aina. Alli pitää repusta kiinni ja käskee Sannin juoksemaan. Sitten se juoksee ja ottaa Sannin kiinni ja sitten ne juoksee minulta karkuun. Nyyhke sotkee pahasti selostusta.

- Älä välitä. Sinä olet niin nopea kintuistasi, ettei Sanni, pikku pullukkainen muuten karkuun pääsiskään, jos ei Alli avittaisi.

- Lopeta turha nyyhkiminen ja pyyhi silmät vai onko muutakin?

- Ne uhkaa kannella opettajalle, että minä puhuin rumia. Uusi itkunmärinä alkaa. Äiti on hiljaa ja antaa Oman kaikessa rauhassa purkaa sydäntään. Hänellä on aikaa kuunnella tytön murheita.

- Ne aikoo sanoa opettajalle huomenna, kun minä kiroilin. Suutuin ja silloin lipsahti ”Voi paska! Voi paska!”

- Niinkö lipsahti?

- No niin, lipsahti vain! Monta kertaa! Ja huusin peräänkin. Paska! Paska! Paska!

Nukkumaan mennessä päivällinen yhteenotto Allin ja Sannin kanssa haittaa unen tuloa. Omaa pelottaa hirveästi, jos tytöt ihan oikeasti kantelevat. Mitä opettaja siihen sanoo?

Aamulla ei tee mieli lähteä ollenkaan kouluun. Oma vitkuttelee myöhästyäkseen tai ainakin saadakseen kävellä yksin. Hän ei halua nähdä koulumatkalla ketään. Luokkahuoneessa naapurin  tytöt tirskuvat ja vilkuilevat toisiinsa. Ensimmäisen välitunnin jälkeen opettaja pyytää Oman luokkahuoneen eteen ja kysyy.

- Oma. Minä kuulin ikävän asian. Pitääkö paikkansa, että olet kiroillut koulumatkalla?

Oma katsoo opettajaa silmiin ja alahuuli alkaa väpättää, kun hän yrittää puolustautua

- En minä kiroillut. Lipsahti vaan jotenkin, paska, paska, kun Alli ja Sanni teki kiusaa. Eihän paska ole kiroilemista.

- Noo, kyllä se on ruma sana. Sinun pitää mennä keittolaan ja pestä saippualla suu. Sieltä pitää saada kaikki rumat sanat pois.

- Alahan mennä.

Vastaan sanomatta Oma lähtee keittolaan. Astuu ovesta ja jää arastellen oven suuhun seisomaan.

Koulun keittäjä- Bertasta kaikki lapset tykkäävät. Hän on ymmärtäväinen keittolan täti. Hän huomaa Oman ja katsahtaa tyttöön kysyen ikään kuin ohimennen.

-  Kas, Oma? Mikä hätänä?

- Pitäisi pestä suu! Opettaja käski. Oma koettaa selvittää itku kurkussa tilannettaan. Itkettää, vaikkei haluta itkeäkään, kun edessä on kamala paikka.

Keittäjä arvaa, mistä on kysymys, eikä kysele sen enempää. Hän ottaa vatiin hiukan vettä ja panee sen tuolille. Sitten hän hakee saippuan vadin viereen ja neuvoo, miten suu pestään.

Inhon puistatuksin Oma kastelee vadissa etusormensa ja hieroo siihen kotitekoista saippuaa. Katsoo vielä epäröiden keittäjää, mutta työntää sormen suuhunsa ja pyörittää sitä siellä. Yököttää hirveästi ja sitten tulee oksennus. Varmasti oksennuksen mukana putoavat myös kaikki rumat sanat pesuvatiin. Keittäjä tuo lasillisen vettä, jolla Oma-rukka saa huuhdottua suunsa. Siihen tarvitaan monta vesilasillista, ennen kuin tulee puhdasta.

Asia on hoidettu loppuun ja Oma palaa luokkaansa. Opettajakaan ei ota eilisestä mitään puheeksi. Ennen paikalleen istahtamista Oma näyttää kieltään ja irvistää kantelijoille. Se helpottaa, mutta varsinainen helpotus tulee vasta, kun Oma huomaa olevansa poikien silmissä lähes sankari, sillä hän on ainut tyttö, joka on uskaltanut kiroilla ja on pessyt keittolassa saippualla suunsa.

Pitkien ja perusteellisten pohdintojen jälkeen Annun perheeseen päätetään hankkia kissa. Koira on ennestään ja siksi kissakysymys mietitytti kauan.

-         No, jos hiirikissaksi sitten. Myöntyi mies lopulta.

Kissanpentu haettiin. Se oli pesueen viimeinen ja kuulemma kaikkein pienin ja surkein. Silmät olivat juuri ja juuri auenneet ja väri kaikkea muuta, kuin tulevalle kollille sopiva. Pennusta oranssin, valkoisen, harmaan ja mustan kirjavuus teki hellyttävän söpöläisen.

Pari ensimmäistä päivää pikku otus oli arka ja väsähtäneen oloinen, mutta maito kelpasi. Nimeä piti pohtia kauan ja lopulta pentu ristittiin Nöpöksi.

Nöpön vauhti alkoi kiihtyä. Tavallisesti se makoili suurimman osan päivää, mutta heräsi riehumaan, muiden paneutuessa yöpuulle. Monen monituista kertaa mies oli telkennyt Nöpön tuvan puolelle ja sulkenut oven muualle taloon. Pentu leikki ja poukkoili tuolien päällä, rapisutteli lehtiä ja kiusasi koiraa. Mokoman yömekastuksen takia Nöpö sai lisänimen Ramborällä ja aikaa myöten oikea nimi rupesi jäämään kokonaan pois ja lopulta kisulia kutsuttiin pelkästään Rälläksi.

Kissasta kasvoi komea kolli ja niin oman tiensä kulkija, kun vain kissa voi olla. Jo pikku pentuna se oppi tahtomaan asioilleen ulos ja sitä mukaa nopeasti siistiksi. Rupesi loppukesästä jäämään ulos yöksikin.  Kissasta tuli todellinen koko perheen lemmikki, joka nukkui päiväunensa koiran kainalossa. Iltaisin isäntäväen kotiuduttua töistä, se tälläytyi sen syliin, joka ensimmäisenä otti lukeakseen sanomalehden. Silloin Rällän vakiopaikka oli sylissä kehräämässä kovaäänisellä rukillaan. Jos rukki milloin hiljeni, silloin Rällä imeä lipsutti lehteä lukevan paidan rintamusta.

Yhtenä syksyisenä iltana Rällä jäi maantiellä auton töytäisemäksi. Annu näki, miten kissa lennähti tieltä puutarhan puolelle, mutta ennen kuin Annu ennätti sen luo, Rällä otti jalat alleen ja juoksi vikkelästi talon alle. Sitä ei näkynyt koko iltana, ei seuraavanakaan päivänä. Perhe luuli, että oli menettänyt lemmikkinsä, mutta ei. Parin päivän poissaolon jälkeen Rällä käveli pihalle ja oli, kuin ennenkin. Ei ontunut, eikä vaikuttanut muutenkaan kolhuja saaneelta.

Muuan kevät Rällä katosi yllättäen. Meni viikko, eikä kissaa näkynyt. Meni toinen ja kolmaskin. Taas sitä surtiin ja oltiin varmoja, ettei perheessä ole enää kissaa. Toisin kävi nytkin.

Tällä kertaa Rällä oli ollut ilmeisesti kollien voimain mittelössä ja saanut kunnolla köniinsä. Se oli laihtunut ja surkeassa mallissa köpötelessään kotipihaan. Vatsan alla oli haava, joka oli hyvää vauhtia parantumassa. Kaksi kulmahammastakin oli puolesta välin poikki.

Rällä parantui. Se hoiti itse haavansa umpeen ja oli taas entinen Rällä, jonka paras ystävä oli perheen koira. Yhteistuumin kaverukset olivat kerran koettaneet keksiä ajankulua päiväänsä ja olivat ottaneet urakakseen tyhjentää puoli sangollista kananmunia lattialle. Annu oli hakenut kananmunat naapurista joulun leipomisia varten ja illalla työstä palatessa häntä odotti jääkaapin nurkalla näky. Sanko oli pystyssä, mutta joka ikinen muna liiskattu lattiamatolle. Nuoltu niin perusteellisesti, että jäljellä oli vain rikkoutuneita munankuoria liisterimäisen keltuaisen tahmaamalla matolla.

Annun ihmetellessä ja toruessa kullanuppujaan, näiden naamat loistivat viattomuutta. Siinä Annu siunaili vielä miehensäkin kanssa, miten ihmeen kaupalla munat oli nostettu lattialle.

-         Kaipa Rällä on ollut päälle päsmäri. Koira on nostanut suussaan munat ja pudottanut matolle. Kun on hyvää ollut, niin homma on jatkettu loppuun asti.

Saattoi koleteroli nousta, mutta kipeäksi eläimet eivät tulleet. Vain karva alkoi myöhemmin kiiltää.  Rälläkin oli elämänsä kunnossa kadoten toistamiseen kevään korvilla. Sen kevätreissut pitenivät. Oli joskus puhetta, että kissa olisi pitänyt leikata, että nuo rankat reissut olisivat jääneet.  Leikkaus jäi kuitenkin tekemättä.

Annu ajatteli kuukauden jälkeen, kun Rällä oli lähtenyt omille teilleen, ettei se enää palaa. Meni liki toinen, kunnes Rällä laahusti poissaolevan näköisenä pihatietä pihaan. Annu oli sitä vastassa ja kissitteli kovin, mutta Rällä kulki Annu ohitse, ikään kuin ei olisi emäntäänsä nähnytkään. Sivuilleen katsomatta kissa meni suoraan pihan poikki aitan taakse. Annu seurasi sitä, mutta Rällä oli heti aitan taakse päästyään kadonnut.

Illalla Annu kertoi perheelle kissan ilmestymisestä ja kummallisen poissaolevasta käytöksestä ja uudelleen katoamisesta.

-         Olikohan koko Rällä vain haamu? Tuli mieleen kirjan ”Uinu, uinu lemmikkini” kissatarina. Annua aivan puistatti sanoessaan tätä ääneen.

-         Se oli kuin zombi!

Meni päivä ja Rällä ilmestyi ovelle. Maukui vaativasti päästä sisälle.  Ulkomuodosta päätelleen rankkaa on ollut ja köniin tullut. Kun reissut on tehty, Rällä muuttuu sylikissaksi, kaikkien paapomaksi kehrääjäksi.

Syystalven pakkasaamuna ovelle koputetaan Anun ollessa töihin lähdössä. Vieras mies seisoo oven takana ja kysyy.

-         Onko tämän talon kissoja sellainen oranssin, valkean, harmaan ja mustan kirjava? Jos on, niin se jäi juuri auton alle ja nostin sen tien penkalle.

Annusta tuntui äärettömän surulliselle. Hän kipaisee katsomaan ja nostaa kissan syliinsä kantaen omalle pihalle kompostin kannen päälle.

-         Olikohan tämä nyt kymmenes kerta, kun Rällän onni loppui? Yhdeksän elämää tuli käytettyä. Tuumii Annu pyyhkiessään kostuneita silmiään ja hakee jotain rakkaan lemmikin peitoksi.

Juostessaan linja-autolle Annu toivoo, ettei kissa olisikaan Rällä, vaan joku muu. Kyllä se kuitenkin oli.

Nainen on matkalla Tallinnaan. Helsingissä hän joutuu harmikseen odottamaan terminaalissa laivan lähtöä tuntitolkulla. Odotukseen hän oli varautunut ottamalla mukaansa  keskeneräisen neuletyön, että olisi jotain ajankulua. Terminaalin tyhjä aula oli kuitenkin ikävä yllätys.  Siellä tuntui lähes kolkolta.

Nainen katselee ympärilleen, eikä todella muita matkustavaisia näy. Kaikki on suljettuna, paitsi terminaalin ovien sisäpuolelle pääseminen. Lopulta nainen suuntaa kulkunsa laukkuineen suuren huoneen takimmaista penkkiä kohti ja heittää matkatavarat viereensä sekä istahtaa saman tien aikomuksenaan soittaa kotiin. Naisen kaivaessa kännykkää esille, häntä kohti kävelee kaksi nuorta miestä, joilla näyttäisi olevan asiaa. Nainen jättää aikeensa ja jää kuuntelemaan miehiä.

- Hi! Do you speak english? Miehistä vanhempi aloittaa keskustelun, johon nainen nyökkää hieman varovasti, sillä hänen englantinsa ei ole hääppöistä.

Mies koettaa jatkaa huonolla englannillaan hänkin, josta nainen huomaa pian, että hän on virolainen. Oitis nainen pyytää vaihtamaan kielen viroksi.

Tummansiniset silmät tuijottavat rävähtämättä hetken naista, sitten mies jatkaa.

- Niin, no. Voisitko sä lainata kännykkää? On hätätilanne.

Nyt vuorostaan hämmästyy nainen ja nuorukainen rupeaa selvittämään tarkemmin. Toinen miehistä on tällä välin istahtanut penkille naisen matkalaukun viereen. Naisella on yhä kännykkä kädessään, vaikka hän jätti aikomansa puhelun myöhempään.

- Niin, no. Meidät ryöstettiin Ruotsin laivalla. Vietiin kaikki. Lompakot ja kännykät ja takit. Puheliaampi miehistä jatkaa ja katsoo kaveriaan, joka tyytyy vain nyökkäämään.

- Niin, no. Saanko mä soittaa, että saatais rahaa tai laivalippu kotiin Tallinnaan?

Nainen katsoo miehiä vuoronperään. Hän ei arvaa noin vain työntää kännykkäänsä ventovieraalle.  Sitten hän toteaa naurahtaen.

- Taidatte viedä puhelimen sen sileän tien, jos annan soittaa? Miten mä voin olla varma, etteikö niin kävisi?

- Niin, no. Et voi, et, mutta me ei varasteta sitä. Kunniasanalla. Tai niin, no. Soita sinä, please! Nyt on sunnuntai ja huomenna pitäisi olla Tallinnassa töissä.

Nainen haluaa soittaa itse ja pyytää numerot, joita mies alkaa luetella sitä mukaa, kun näkee naisen näppäilevän niitä kännykkään. Jotain meni väärin, sillä soittoyritykseen ei vastata. Lopulta nainen heltyy ja vastoin tavanomaista varovaisuuttaan luottaa täysin ventovieraalle kännykkänsä. Nainen on näkevinään apua anovissa silmissä hätää.

- Okay, soita itse, mutta ole kiltti ja soita vieressäni. Älä vie kännykkääni kauemmaksi.

Mies näpyttelee nopeasti numerot ja hänelle vastataan. Hän kertoo tutuksi tulleen stoorin ja saa rukoilla tovin aikaa, ennen kuin toisessa päässä hänen pyyntöönsä ruvetaan suostumaan. Nainen miettii samalla, miten hirvittävän toope taitaa olla, kun antaa vieraalle puhelimensa paikassa, jossa ei ole mailla halmeilla ketään muuta, kuin hän ja kaksi kännykän tarvitsijaa. Jostain syystä hän kuvitteli nähneensä rehelliset silmät.

Mies ojentaa kännykän takaisin ja jää istumaan liki. Hän kiittää erittäin kohteliaasti ja pohtii samalla, miksei R-kioski antanut soittaa.

- Niin, no. Kun hätä on suuri, pitää kaikki konstit yrittää. Kun mä näin kännykän sun kädessä, päätin kysyä, mutta en mä uskonut, että onnistuu.

Naisen kännykkä pirahtaa ja näytössä on outo numero. Nainen vastaa ja ojentaa puhelimen sitten vieressään istuvalle. Aivan helposti ei rahattoman onnistu matkalippuja itselleen ja kaverilleen hankkia. Tarvitaan pari puhelua vielä lisää.

Lopulta nainen ymmärtää vieressä seuranneena, että liput ovat lunastettavissa lippuluukulta. Miehet kiittävät kohteliaasti ja lähtevät. Jonkun ajan kuluttua takaisin kävelee kaksi iloista matkustajaa heiluttaen käsissään suurella vaivalla saamiaan maihinnousukortteja. Huojentuneina he kiittävät toistamiseen auttajaansa.

Vielä laivallakin nainen saa nuorukaisilta ystävällisen hymyn. Aivan kuin he olisivat hyviä tuttuja. Ei miehet eikä nainen ole edes esitelleet itseään. He pysyvät nimettöminä. Naisesta vain tuntuu, että hän on tehnyt hyvän työn, vaikkei tehnyt muuta, kuin luotti tuntemattomaan.

Pakinaperjantaihin

"osallistuakseen ei tarvitse kirjoittaa pakinaa vaan kaikenlaiset omat kirjalliset tuotokset, maalaukset, piirrokset, valokuvat yms teokset ovat tervetulleita."

Noin ajatellen nappaan kirjoituksen jonkinlaisista suomusilmistä kotisivuiltani.

Pirita raapustelee niitä näitä luentolehtiöönsä. Kynä on koko ajan liikkeessä, mutta ajatukset eivät suinkaan sairaanhoidon luennon tunnilla. Hän odottaa kiihkeästi iltaa ja rakkaansa tapaamista.

Aamutunneille venyneet treffit saavat virkeänkin tytön päivällä väsyneeksi.

- Pirita, älä vaan nukahda! Usko huvikses, se kysyy kohta sulta. Piija supattaa vierestä.

Pirita luo kiitollisen katseen ystäväänsä ja yrittää terästyä viimeisen päälle. Hänellä ei ole mitään havaintoa luentoasioista, juuri ja juuri vain tietoisuus siitä, että on fysiologin tunti meneillään. Vaatii hetken keskittymisen, ennen kuin Pirita nostaa katseensa opettajaan. Huijaus onnistuu taaskin! Piritalla on luontainen taito loihtia kasvoilleen äärimmäisen kiinnostunut ilme, josta ei ole pienintäkään epäilyä, etteikö hän olisi 100% tilanteen tasalla ja todella innostuneena  kuulemastaan.

Tyttöjen katseet kohtaavat ja leveä virnistys leviää kummankin naamalle. Luento loppuu, eikä Piritalle jää juurikaan ajatusta ihmisen verenkierron fysiologiasta.

- Piija kiltti, avaa mulle taas yöllä ulko-ovi! Pirita huikkaa pihalla noustessaan upeaan Mersuun.

Hänet haetaan aina hyvin näyttävästi treffeille.

Tyttöporukka jää supattelemaan. Ihmetellään ja kysellään, mistä Pirita on tämän poikaystävänsä löytänyt.

Sydämessään Piija toivoo ystävälleen hyvää. Pirita on saanut pettyä jo tarpeeksi monta kertaa. Kuinka ihmeessä hänen tielleen aina sattuukin kaiken maailman tyyppejä. Ehkäpä siksi, että Pirita on kaunis. Hänellä on tummat pitkät ja kiharat hiukset, melkein mustat silmät ja vilkas luonne. Hänet huomataan aina. Pirita on tottunut, miten miehet tuijottavat häntä ja keksivät jos jonkinlaista jutun tynkää, päästäkseen puheisiin. Ja Pirita kyllä osaa vastata flirttiin flirtillä. Silmäpelissä hän on lyömätön!

Aamuyöstä Pirita kotiutuu aivan hurmiossa. Hän säteilee. Hän on niin rakastunut, niin rakastunut.

- Minut on kutsuttu Hailuotoon mökille ens viikonlopuks, ymmärrät sä? Me saadaan olla yhdessä kaks kokonaista päivää. Kuulet sä? Kaks päivää!  Se lupas soittaa vielä tarkemmin huomenna, ennen ku lähtee Tukholmaan johonki ortopedien kokoukseen.

- Onks se joku lekuri, vai?” utelee Piija.

- Joo-o, on. Se on töissä Hesassa. Jossain sairaalassa. Et sä nyt muista, mä tapasin sen täällä, kun niillä oli joku konferenssi tai jotain parisen kuukautta sitten. Sit se tuli takasi tänne. On joku homma meneillään täällä sairaalassa. Pirita puhua pulputtaa vuolaasti.

- Nukutaan nyt, muutenkin aamu tulee liian pian. Mitenkä meinaat läpäistä huomisen tentin? Kysyy Piija, mutta vastausta hän ei enää saa.

Aamulla Piritalle on viesti koulun aulassa. Kymmenkunta punaista ruusua läpinäkyvässä sellofaanissa ja kortissa hehkuvan punaisin kirjaimin ”Pirita, rakastan sinua. Sinun P” Rakkaus hehkuu. Se saa ihmiset säteilemään. Se saa unohtamaan arjen.

Piritan ja Peterin odotettu ensimmäinen viikonloppu Hailuodossa on haaveiden täyttymys. Muistoksi kauniista hetkistä ja kiireettömästä yhdessäolosta Pirita saa sormuksen.  Ei se ole kihlasormus, mutta sormus kuitenkin. Se on vieläpä erittäin kaunis ja saa paikkansa Piritan oikean käden nimettömässä.

 Töiden vuoksi Peter on kohta enimmän ajan Helsingissä. Hänellä on jatkossa siellä tiivis työprojekti menossa. Pirita tahtoo ikävissään soittaa Peterille. Kummallista, kuinka hän ei ole saanut ja on itsekin unohtanut pyytää puhelinnumeroa. Ehkäpä siksi, että Peter on soittanut hänelle lähes joka ilta, eikä hän lainkaan.

- No, etsi numero luettelosta ja soita, niin luulisi tuskan helpottuvan! Kiusoittelee Piija. Häntä harmittaa hiukan, kun ystävää ei innosta enää heidän yhteiset juttunsa. Siitä paikasta Pirita tempaa puhelinluettelon ja alkaa etsiä kiihkeästi kaipaamaansa numeroa.

- Sju..Sjun..Sjunst. Voi pirulainen, ei täällä ole Peterin numeroa! Pirita parahtaa viimein.

- Ei vai? Piijakin tulee ihmettelemään.

- Oot sä varma, miten se nimensä kirjoittaa? Kirjoittaako se loppuun ..stedt vai ..sted?  Pitäisikö kysyä numerotiedustelusta? Samassa soi puhelin ja arvata vain saattaa, kuka saa puhelun! Siihen unohtuu numerotiedustelut siltä erää.

Viikot kuluvat. Ne päivät ovat huippujuhlaa, kun Peter soittaa ja vannoo rakkauttaan tuntitolkulla.

Juhannukseksi pari suunnittelee yhteistä kivaa Kemijärvelle, missä tytöt viettävät työn täyteistä kesää työskennellen sairaalassa ja asuen yhteistä yksiötä.

Hyvissä ajoin Pirita ryhtyy kehittelemään juhannukseksi yöpaikkaa Piijalle, jotta rakastuneet saisivat kuherrella ilman kolmatta pyörää.

Alkukesän viikot kuluvat nopeasti. Juhannus lähenee ja odotus sen myötä tiivistyy. Työvuorojen mukaan molemmat opiskelijatytöt ovat työssä pyhien ajan. Se tietää tiukkaa ohjelmaa Piritalle! On vaativaa työtä 8 tuntia päivässä ja loput 16 tuntia tiivistä seurustelua Peterin kanssa.

Sitten tulee juhannus. Ja Peter tulee. Suurimman osan ajasta pariskunta kuhertelee kahdestaan. Ihanaa, että Piija on illan ja yönkin ystävien kesämökillä. Hän viihtyy siellä paljon paremmin, kun kolmantena seurassa, missä häntä ei kaivata.

- No? Miks sä tänne yksin tulet? Onkos Peter häipynyt? Piija tenttaa, kun Pirita ilmestyy yllättäen mökille. Toinen on kuitenkin perin juurin harmistunut kertoessaan, miten Peterille oli tullut soitto töistä, Hesasta ja hänen oli täytynyt lähteä välittömästi.

Tavallisesti niin kaunis Pirita näyttää haamulta. Mustat silmänaluset valvomisesta ja silmät itkusta punaiset ja turpeat.

Juhannus ei jätä hyvää mieltä, mutta korvaukseksi siitä Peter on esittänyt Piritalle kutsun tulla luokseen Helsinkiin syksyllä, ennen uuden lukukauden alkamista. Ystävätärkin olisi tervetullut, sillä isossa lukaalissa on tilaa riittävästi.

- Muistitko kysyä osoitetta? Kiusoittelee Piija keventääkseen tunnelmaa.

- Älä viitti. Se tulee assalle vastaan tietenkin. Silminnähden harmistunut Pirita tokaisee ja jatkaa.

- Sain kyllä osoitteen!

Kesä kääntyy syksyksi eikä Peteristä kuulu mitään. Ei tule kukkalähetyksiä, eikä puheluita. Täytyy jo kyseenalaistaa Hesan reissukin.

Kesätyöt loppuvat ja pian on käsillä lähtö opiskelukaupunkiin. Piritalta menee läksiäisilta itkuksi. Muutaman tuopin jälkeen hän ensin uhoaa, mutta pikkuhiljaa uho vaihtuu surkeaksi itsesääliksi.

- Kerro, hyvä ihminen, mitä oikeastaan juhannuksena tapahtui. Ilmeisesti jotain meni pieleen, vai?  Kait sä nyt voit kertoo? Kihlauksesta ei puhuttu, vaikka sä luulit jotain sellaista vai? Oot sä raskaana? Piija yrittää saada toista avautumaan.

- Peteriltä tipahti silloin ajokortti lompakosta. Silloin jussina kartsalla. Se ei huomannu enste sitä ollenkaa. Mä nostin sen lattialta. Ja arvaa mitä?  Ehdin vilkasta, eikä siinä ainakaan ollu Peterin nimi! Joku Järvi tai jotain siinä luki. Päästessään jutun alkuun Pirita kertoo tapahtumat vuolaasti. 

- No, mitä sä luulet, kenen ajokortti se oli? Kysyy Piija.

Hetken hiljaisuus. Pirita näyttää säälittävältä ja ehkä hämmästyneeltäkin. Hän on hiljaa, niiskuttaa vain silmät kyyneliä täynnä.

- Voi jestas sun kaa! Rakastunut, toope nainen, yritä olla realisti! Rakkauden huuma on sulattanut sun päästä kaiken, millä ajatellaan ja läppässyt suomut sun silmille, ettei tartte nähä totuutta. Piija vaahtoaa tosissaan. Pirita alkaa vetistellä vain entistä vuolaammin.

Uusi lukukausi on alkanut. Piritalle ei maistu opiskelu eikä häntä innosta kavereidenkaan seura. Peter on pysynyt poissa, mutta Pirita jaksaa yhä uskoa hänen ilmestyvän joku päivä Mersuineen ruusukimpun kanssa.

Niin tapahtuukin.  Peter soittaa ja Pirita on taas sen seitsemännessä taivaassa. Kuin taikaiskusta Piritan maailma muuttuu. Hän herää taas eloon.

- Kuule, Peter on ollu onnettomuudessa. Se on ollu Tukholmassa sairaalahoidossa. Ajattele, sille on porattu kalloon reikä! Se on ollu kauan tajuton. Ajattele, ja mä luulin vaikka mitä. Tai oikeastaan sä luulit! Pirita livertää.

 Mikä parasta, Peter on tullut taas Piritan opiskelukaupunkiin. He sopivat ravintolaillan puhellakseen enemmän. Arvata sopii, ettei Piritalla ole mitään päälle pantavaa näille treffeille. Onneksi on muutama tunti aikaa hankkia uudet lumokuteet. Kiireen vilkkaa ystävykset rientävät ostoksille.

- Voi, perhana, Piija, kato tota autoa! Tota kun menee tohon rautakaupan parkkiin.  Toi auto on Peterin mersu! Kato nyt, joku nainen ratissa!  Tunnet sä?” Pirita on äimänä.

- Muistat sä rekkaria? Onks se varmana Peterin auto? Innostuu Piijakin.

Lähemmäksi tullessaan he tunnistavat ajajan Järven Sinnaksi, joka on leikkausosastolla töissä. Moikataan puolin ja toisin.

Piritan sisuksissa myllertää, muistaako hän sittenkin rekisterin väärin. Piija pohtii myös tilannetta ja yhteistuumin tytöt päättävät kysyä autorekisteritoimistosta, kenelle kyseinen auto kuuluu.

 Auto on rekisteröity Perttuli Järven nimellä.

Piritaa helpottaa se tieto, vai helpottaako kuitenkaan. Mieleen muistuu tuo kesäinen ajokorttijuttu. Jotenkin nämä palaset voivat nivoutua yhteen.

Kiireesti tytöt työntyvät taas pieneen puhelinkoppiin. Nyt soitetaan puhelinnumerotiedusteluun. Piritalle on tärkeää saada todistaa itselleen ja tietenkin myös Piijalle, että hänen Peterinsä asuu Helsingissä.

- Voinko saada Peter Sjustedin osoitteen ja puhelin numeron. Sukunimen lopussa on d, niin kuin daavid, eikä dt. Kiitos.  Pirita selvittää hiukan aran oloisesti.

- Hetki vielä. Siis Peter Sjusted. Mainitsemallenne nimellä ei ole osoitetta Helsingissä eikä löydy myöskään puhelinnumeroa.

Pirita pistää luurin harkitun hitaasti paikoilleen. Tuntuu kummalliselta. Joku mättää rajusti. Hän kaivaa kukkarostaan lapun, jossa lukee Peter Sjusted ja osoite A. Kiven katu 297 P 97.

Pirita soittaa jännittyneenä tiedusteluun uudelleen. Hänen sydämensä tykyttää tuhatta ja sataa, kun hän kertoo kohta Piijalle, että taloa 297 ei ole olemassakaan. Katu loppuu jo paljon aikaisemmin! Peterin osoite on siis huijausta!

Vollotuksesta ei meinaa tulla loppua lainkaan. Viimein Pirita ryhdistäytyy ja alkaa selata jälleen kuumeisesti puhelinluetteloa. Piija näkee olan yli, miten Pirita valitsee vapisevin sormin numerot, jotka ovat Järvi Perttulin.

Piritalle vastataan. Tuttu ääni sanoo luuriin   

-Järvellä. Taustalta kuuluu pienten lasten ääniä. Pirita sulkee silmänsä katkaisten puhelun ja kyyneleet valuvat solkenaan suljettujen silmäripsien alta. Suomut irtoavat ja valuvat kyynelten mukana hänen silmistään. Hänen maailmansa särkyy. Kertaheitolla Peteristä tulee kupla, joka hajoaa. Häntä ei ole enää, eihän häntä ole oikeasti ollutkaan.

Keijujen painajainen

Pienillä keijukaisilla ei vielä ole siipiä. Muutoin ne ovat samannäköisiä kuin isommatkin. Ne ovat iloisia kujeilevia pikkukeijuja, jotka rakastavat tanssimista kukkasten terälehdillä ja jäävät väsyneinä nukkumaan suppuun sulkeutuvien kukkasten syleilyyn.

Aivan erityisen iloisia veitikoita ovat kolme pikkuista keijua. Heistä vanhin on Kiulukka, joka rakastaa yli kaiken sudenkorennoilla ratsastamista. Hänen ystävänsä Sirinä sepittelee kaiken aikaa ihania loruja ja laulelee niitä muiden riemuksi. Kolmas pikkukeiju on Hatsii, joka innokkaasti yrittää saada toisia mukaansa korkeus-, pituus- ja keikaushyppyihin.

Eräänä päivänä  Hatsii hyppii, pomppii ja kiikkuu puiden lehdillä niin vauhdikkaasti, että päätyy tuulen tarttuessa häneen korkealle kalliolle, jääden sinne vangiksi.  Sirinä ja Kiulukka huomaavat tilanteen. Kiulukka pyysi sudenkorennon avuksi. Kuitenkaan hänen uhkarohkeat kurottelunsa sudenkorennon selästä eivät onnistuneet vapauttamaan Hatsiita kiperästä paikasta. Mikä nyt neuvoksi?

Hatsii seisoo harmissaan kallionkielekkeellä hammasta purren. Häntä pelottaa hirvittävästi. Kiulukkakin alkoi väsyä sudenkorennon kanssa. Sirinä on maassa kallion juurella  ja miettii kuumeisesti, olisiko jossain hänen lorussaan kenties ratkaisun avain. Yks kaks keijujen elämä oli muuttunut painajaiseksi. Kenelläkään ei ole enää kivaa, vaan kaikki ovat tavattomasti peloissaan. Kallio on hyvin korkea, niin korkea, ettei Hatsii mitenkään voisi hypätä sieltä alas. Sirinä saattoi kurkottelemalla juuri ja juuri nähdä hänet siellä ylhäällä.

Äkkiä Hatsii säikähtää ja kiljaisee kauheasti kuullessaan pehmeän äänen kysyvän  vierestään.

- Haluatko istua minun selkääni? Autan sinut maahan takaisin. 

Kiiltävä koppakuoriainen on havainnut pikkukeijun ahdingon ja hyväsydämisenä tahtoisi olla avuksi.

- On minulla siivetkin, mutta ne eivät kanna meitä molempia, joten nouse selkääni, niin laskeudun kanssasi kävellen täältä alas.

Nyökäten hiukan epäluuloisesti Hatsii hyväksyy tarjouksen. Parempi yrittää niinkin, kuin vain odottaa ja joutua kenties jonkun linnun suupalaksi.

Sinnikkäästi Hatsii yrittää nousta koppiaisen selkään. Siihen tarvitaan monta yritystä, ennen kuin se lopulta onnistuu. Kovakuoriaisen selkäpanssari on niin liukas, ettei Hatsii tahtonut saada mistään tarpeeksi hyvää otetta pystyäkseen kiipeämään. Selässä Hatsii laskeutuu mahalleen ja kietaisee kätensä kuoriaisen kaulan ympärille pysyäkseen paremmin selässä. Sitten hän uskaltaa ääni väristen supista kuoriaisen korvaan, että on valmis.  He lähtevät laskeutumaan kalliolta alaspäin.

Samassa Sirinä muistaa taikalorunsa. 

- Tahdo siivet selkään! Usko, että osaat lentää,  älä mitään pelkää. Tahdo siivet selkään, usko, että osaat lentää, älä mitään pelkää.

Sirinä laittaa kädet torveksi suun eteen ja huutaa lujaa lorunsa säkeitä Hatsiille. Tämä ei kuitenkaan kuule, sillä tuuli vie äänen. Sudenkorento nousee uudelleen lentoon Kiulukka selässään katsomaan, mitä kalliolla on tapahtumassa.

Koppakuoriainen on   laskeutumassa juuri kallion jyrkintä kohtaa, kun Hatsiin kädet alkavat väsyä ja hän valuu uhkaavasti alaspäin. Juuri vierelle lentänyt sudenkorento näkee Kiulukan kanssa vaarallisen tilanteen. Nyt ovat hyvät neuvot tarpeen. Kiulukka huutaa Sirinän lorua minkä kurkusta ääntä lähtee.

- Tahdo siivet selkään! Usko, että osaat lentää, älä mitään pelkää. Kiulukka huutaa monta kertaa.

Hatsiin ote lipeää lopulta. Hän putoaa, mutta on kuitenkin kuullut ja kuulee koko ajan ystävänsä huudon. Hän tahtoo siivet. Hän tahtoo tällä hetkellä niitä kiihkeästi. Niin kiihkeästi, että alkaa samalla ikään kuin heiluttaa olemattomia siipiään, kuten on nähnyt sudenkorennonkin tekevän.

Hatsii putoaa, mutta ihme ja kumma! Hatsiin selkään on puhjennut pikku siivet, jotka viuhtovat tiuhaan ilmaa ja putoaminen hidastuu. Se oikeastaan pysähtyy ja Hatsii laskeutuu kevyesti kallion juurelle Sirinän viereen.

Kiulukka on katsellut Hatsiita niin keskittyneesti sudenkorennon selästä, että unohtaa pitää kiinni ja niinpä hänkin näyttää putoavan. Nyt vuorostaan Sirinä ja Hatsii alkavat toistaa samaa lorua auttaakseen Kiulukkaa.

- Tahdo siivet selkään! Usko, että osaat lentää, älä mitään pelkää.

Kiulukalle ilmestyvät pikku siivet ja hän leijailee kevyesti ja turvallisesti maahan. Riemuissaan Sirinä pomppii mustikkamättäällä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Hän huomaa olevansa välillä tosi korkealla ja liitelevänsä alas. Yllättäen hänelläkin on siivet. Pikkukeijujen riemulla ei ole rajoja. Heille on puhjennut siivet, kun he vain tiukan paikan uskoivat itseensä. Oma ja ystävien apu auttoi heidät pulasta ja hirveä painajainen on onneksi ohi.

Haastesana on MUSTIKKAPIIRAKKA

 Päivä on ollut ahdistava. Toisaalta minun pitäisi olla hyvilläni, kun näen lapseni onnellisena ja iloisena, mutta juuri tänään en siihen pysty. En pysty millään iloitsemaan hänen kanssaan, sillä sydämessäni tunnen jotenkin menettäväni hänet. Suunnaton möykky kasvaa sisälläni ja salpaa ilolta kaiken tilan.

Kuitenkin olin ehtinyt totutella, ettei meitä tässä perheessä ollut kuin kaksi, pojan ollessa armeijassa.  Nyt armeija-aika on ohi ja poika tullut muutama viikko sitten kotiin. Hän kertoo muuttavansa pian oman kullan kanssa asumaan toiselle puolen Suomea. Äidin sydämeni tuntui pusertuvan kasaan, nytkö jo?  Tietenkin hyväksyin hänen ratkaisunsa. Yritin uskottavasti tyynnytellä itseäni, että lapset ovat lainaa ja heidän kuuluukin itsenäistyä.

Huomenna ainokaiseni siis lähtee aloittamaan omaa itsenäistä elämäänsä. Katselen syrjäsilmällä, miten innoissaan hän on pakannut tavaroita koko päivän. Minussa kasvaa haikeus, enkä osaa olla luonteva. Kotipihaan on tullut nuoria viettämään läksiäisiltaa. Voi sitä naurun remakkaa ja hassuttelua.  Porukassa on ilo ylimmillään. Lopulta en kestä sitä voimakkaiden tunteiden velloessa sisälläni.

On vasta alkuilta. En voi mennä nukkumaan, mutta on pakko päästä olemaan yksin, joten lähden marjaan. Kerron meneväni etsimään mustikkapiirakkamarjat. Ääni ei kuulostanut kepeältä, sillä sanat juuttuivat kurkkuun, ennen kuin sain niitä kunnolla ulos. Otan pikkuisen marjaämpärin pyörän sarveen ja polkaisen tieheni. Polkaisen pakoon, ettei kukaan ennättäisi huomata, miten kyyneleet pyrkivät silmiin. Tuskin näen ohjata pyörääkään. Kun olen katseiden ulottumattomissa, pysähdyn ja jatkan matkaa nojaten raskaasti taluttamaani pyörään.

Tutussa marikossa ovat mustikat kypsyneet. Tänä vuonna niitä näyttää olevan paljon, kuitenkin minulla on vaikeuksia päästä poimimisen alkuun.  Tiedän, etten ole lainkaan järkevä, mutta mitään en tunteilleni voi. Pohdin mustikoita poimiessani, olenkohan antanut lapselleni edes tarpeeksi elämän eväitä. Toisaalta, jos niin on, olen pahasti myöhässä. Taas saan kuivata silmiäni ja lopulta annan jokaisen mustikkamättään ja metsän puun kuulla ahdistukseni. Voipuneena istun mättäälle ja itken ääneen.

Kun olo helpottuu, näen taas mustikat. Kyykötän ja kurkotan niitä kouraani puolittain kuivaneen katajapensaan suojista. Yht´äkkiä havahdun. Suoristan itseni ja vilkaisen ympärilleni. Olin kuulevinani jotain. Jonkin äänen, rasahduksen tai jotain. Kuitenkin minua ympäröi vain hiljaisuus ja pehmeä puiden humina. On alkanut aavistuksen hämärtää, mutta silti näkee vaivatta poimia.

Kyykistyn uudelleen ja hamuan suurimpia mustikoita.

Shih, shiiih, kuuluu terävä sihahdus. Salamana vedän käteni pois. Liike on aivan vaistomainen. Sama ääni kuului äskenkin. Silloin ajatukseni tiivis kehä esti minua tajuamasta sitä.

Shiiih, shiiih, kuului lisää ja nyt näin, miten kyykäärme nosti uhkaavasti päätään. Se lähestyi ja iski. Iski vielä uudelleenkin, mutta ennätin täpärästi väistää.

Käärme oli varoittanut minua, kun sillä ei ollut vaikutusta, se hyökkäsi. Sain jalat nopeasti alleni ja pinkaisin marjaämpärin kanssa kauemmas.

Tuli uutta ajateltavaa. Ahdistunut mielialani oli muuttunut pelästykseksi, kun tuijotin käärmeen matelua katajan alle. Koetin jatkaa poimimista kauempana, muttei siitä mitään tullut. Rupesin näkemään ja kuulemaan kyitä joka mättäällä. Onneksi mustikoita oli jo piirakan verran. Oli melkein pikku ämpärillinen.

Kotiin tullessa oli olo helpottunut. Mustikat tuli rattoisasti perattua, eikä aikaakaan kun uunista levisi tupaan herkullinen leivonnaisen tuoksu. Kesän ensimmäisistä mustikoista tehty piirakka vaniljajäätelön kanssa upposi suihin saman tien. Leivoin tuon mustikkapiirakan rakkaudella suurten tunteiden kanssa, ehkä sen maku oli siksi niin täyteläinen.

Kertooko kortit kohtalon?

Anneli opetteli ennustamaan korteista puolittain vahingossa. Hän tapasi pelata iltaisin muutaman pasianssin ennen nukkumaan menoa ikään kuin koettaen katsoa korteista huomista. Jos peli meni heti läpi, niin Annelin mielestä hänen ajattelemansa asian pitäisi myös onnistua. Mutta hän alkoi suhtautua kortteihin ja ennustamiseen tarkemmin, kun löysi vanhan aikakausilehden välistä vihon, jonka nimi oli ”Korteista ennustamisen taito” Anneli selasi vihon läpi ja otti sen talteen. Ilmiselvästi hän ajatteli, että se oli tarkoitettu hänen löydettäväkseen. Kohtalolla oli varmasti sormensa pelissä.

Anneli alkoi harjoitella povaamalla itselleen opetellessa korttien merkityksiä. Vihko lupasi mielikuvitusta kutkuttavaa ajanvietettä, eikä luvannut turhaan. Pian Anneli alkoi kokeilla taitojaan kotona. Kotiväelle oli helppoa ennustaa, kun tiesi ennustettaviensa taustoja ja toiveita, mutta jostain on aina aloitettava. Korttien merkitysten mieleen jääminen ei ollut lainkaan kaikkein vaativin puoli, vaan eniten harjoitusta vaati oikean tunnelman luominen, sillä tunne on kaikki kaikessa ennustusta laadittaessa.

Anneli aloitti ennustamisen itselleen uskollisesti aina samalla tavalla. Hän sekoitti pakan hiljaisuuden vallitessa hitaasti ja antoi sitten henkilön, jolle on ennustamassa, nostaa siitä tavallaan kohtalonsa. Leikki kiehtoi yhtä lailla Annelia itseään, kuin hänen ystäviäänkin. Alkoi olla jo sääntö, että jokaisessa illanistujaisessa joku muisti pyytää Annelilta ennustamista ja pian perästä kaikki muutkin. Siitä tuli ohjelmanumero ja vieläpä hauska, eikä kukaan ennustuksia liian vakavasti ottanut. Uskoa niihin riitti suurin piirtein sen verran, kuin uudenvuodenyön tinaankin.

Tyttöporukalla oli korttipeli-iltoja silloin tällöin, kun koulutyössä oli kevyempi jakso meneillään. Kerran oli neljä tyttöä kokoontunut Annelin opiskelijaboxiin, vanhan talon yläkertaan. Vuokko oli tullut omalla autolla kauempaa, toiset keskustan taajamasta.  Hauskan illan kääntyessä yöksi kaikki halusivat ennustuksia huomiselle. Jokainen esitti vuorollaan kysymyksen, johon Annelin kortit kertoivat vastauksen. Pirjo halusi tietää, saako palautettavasta enkun kokeesta taas ala-arvoisen, niin kuin pelkäsi. Mutta tällä kertaa ei pitäisi tulla huonoa numeroa ollenkaan! Vastaukseksi nousi pataviitonen. Sen viestin mukaan Pirjolle tulee kiitettävä!

Seijalle kääntyy kortti herttanelonen vastauksena hänen kiinnostukseensa tietää etukäteen tulevasta viikonlopusta. Siis selvääkin selvempää ikävystymistä tiedossa.

Ennustuksia katsotaan moneen kertaan naurun remakan säestäessä Annelin tulkintoja. Vuokko kysyy lopuksi, pääseekö hän turvallisesti yöllä kotiin. Pakasta nousee tyhjä kortti! Miten se oli joukkoon päässyt?

Ei se mitään. Vuokko haluaa kysyä uudelleen, sanooko tyttö vai poika hänelle aamulla kouluun tullessa ensimmäisenä – terve! Ei voi olla totta, taas tyhjä kortti.

Tunnelma hyytyy, liekö syy tyhjien korttien vai väsymyksen.  Tyttöjoukko lähtee Annelin saattamana alas kapeita natisevia vintin portaita. Ulko-ovella heidät ottaa vastaan pihalyhdyn valossa leijuvat lumihiutaleet. He eivät ehdi vielä hajaantua, kun Vuokko kiljaisee säikähdyksestä.

-         Kuka laittoi tämän lapun sisälle autoon kuljettajan istuimelle? Kuka kurja? Hän lukee uudelleen vapisevin käsin lappusta. Kaikki tungeksivat hänen kanssaan sitä lukemaan. Mitä kummaa siinä on. Paperi on ruutuvihon sivusta repäisty ja lyijykynällä raapustettu tikkukirjaimin HANKI AUTOVAKU-

UTUS.

Kuka pirulainen se teistä oli, joka tämän teki? Tavujakokin päin peetä. On hetki hiiren hiljaista, Kukaan ei ainakaan tunnusta.

-         Mutta sulla oli auton ovi lukossa! Avaimella avasit.

-         Niin. Tarkista nyt vielä, ovatko muut ovet auki vai lukittu.

Vuokko tekee työtä käskettyä ja kaikki toteavat ihmeekseen, että ovet ovat lukossa. Miten ihmeessä tuollainen lappu ja tällaisen illan päätteeksi on auton penkille päässyt? Vuokon käsistä ei ota tärinä laantuakseen. Menee tovi, enne kuin hän rohkenee startata autonsa liikkeelle.

Kukaan ei sano, mutta kaikkia ajattelevat Vuokolle noussutta tyhjää korttia, vieläpä kaksi kertaa.

Aamun ensimmäisellä tunnilla ystävykset ovat kuin tulisilla hiilillä. Levottomuus kalvaa jokaista, sillä Vuokon pulpetti on tyhjä.  Mitä on voinut sattua? He sipisevät keskenään ja Annelista tuntuu, ettei hän enää ikinä ennusta kenellekään.

Onneksi selitys on järkeen käypä. Vuokko ei saanut lähteä aamun huonoon keliin omalla autollaan ja koulubussi myöhästyi reippaasti.

Anneli oli kauan kortteihin kajoamatta, vaan mihinkä luonnoltaan pääsee. Jos kerran kortit kertoo kohtalon, niin pakko sen verhoa on raottaa, kun joku haluaa saada mieltä askarruttavaan asiaansa osviittaa.

Hirveä hätä

Äiti katseli komeroitaan aikeissa leipoa perheelle pullaa. Harmikseen hän huomasi margariinin ja munien olevan lopussa, eikä hiivastakaan ollut tietoa. Huikopalaksi olisi hyvää saada yksi suolasilli. Hän ehdotteli pesueelleen, lähtisikö joku kauppareissulle. Äidin sanat menivät kuuroille korville, sillä kukaan ei reagoinut.

- Eikös kellään tee mieli tuoretta pullaa? Hän yritti toistamiseen  saada vapaaehtoista taipaleelle. Kauppaan oli pari kilometriä, eikä ketään olisi huvittanut lähteä sitä matkaa kävelemään.

- Jos ei ole vapaaehtoista, niin kenen on vuoro vai pitääkö määrätä? Äidin äänensävy on vieläkin houkutteleva.

- Hessun vuoro. Kuuluu monesta suusta yhteen ääneen.

Lopulta kauppareissulle lähtee pikkumies. Äiti arvelee kuusivuotiaan Hessun pystyvän siihen vallan hyvin. Hän kirjoittaa lapulle ostoslistan ja pistää lapun repun taskuun. Neljä asiaa,  margariinia, munia, hiivaa ja suolasilli. Toiseen taskuun pannaan rahat, yksi seteli ja kolikoita, pitäisi piisata.

Reippaasti pikkumies lähtee asialle. Äiti katselee ikkunasta pojan perään. Lopulta hän näkee vain pisteen kujan päässä. Talvipäivän hämärä ei ota hävitäkseen koko päivänä, mutta pimeänkään ei pitäisi ehtiä ennen kauppareissulaisen paluuta. Kääntyessään askareilleen äiti hymähtää itsekseen.

- Kyllä niiden täytyy oppia asioille!

Puolimatkassa Hessulle tulee hirveä kakkahätä. Vaikka hän kuinka yrittää pidättää ja kiirehtii askeleitaan, ei auta. Lopulta hän katsoo parhaimmaksi siirtyä tieltä lumipenkan päälle kuusen taakse. Hessu sivaltaa ensin selästään hangelle repun. Riisuu sitten henkselihousunsa ja kyykistyy kakkaamaan.

Kakka tuli, mutta mihin pyyhkiä pylly? Tietenkään hän ei voi vetää housuja ylös pyyhkimättä. Hän kaivaa repun taskusta ainoan paperin, mikä on mukana ja repäisee sen kahtia ja saa pyyhityksi pyllynsä.

Kaupassa  Hessu antaa kauppiaalle ostoslistan. Yhteensä se tekee niin ja niin paljon. Hessu kaivaa repun taskusta kaikki kolikot pöydälle ja katsoo kauppiasta epäilleen, eikö muka riitä?

- Eikö sinulla ole enempää rahaa? Kysyy kauppias kourassaan kolikot, mutta poika pudistaa päätään.

- No, pannaan reppuun sitten vain ne, mitkä maksat. Kas, kun äitisi ei huomannut antaa riittävästi rahaa. Ihmettelee kauppias toistamiseen.

Kauppareissu kestää. Kotona on odoteltu jo tovi kärsimättömästi. Hessu on poikennut kotimatkalla naapuriin kertomaan uutista, kun ei malta kotiin asti sen kanssa. Hän kuuli aikuisten päivittelevän sitä kaupassa useaan otteeseen.

Heti ovesta työnnyttyään Hessu  kajauttaa.

- Vanha testamentti on kuollut! Pirtissä tulee hiljaisuus, kunnes joku rohkenee epäillä.

- No, tokkohan? Kun eivät usko, niin olkoot uskomatta, meinaa Hessu ja pyörähtää loukkaantuneena niine hyvineen ulos.  Jupisee vielä reppua takaisin selkään repiessään.

- Kuollut se on!

- Vihdoinkin tulet. Ilahtuu äiti, kun kauppamies pyyhältää tupaan suuren uutisensa kanssa.

- Vanha testamentti on kuollut!

 Jopas jotain naurahtaa äiti.

- Eikös se ollut vanha presidentti, joka on kuollut? Niin ne tänään radiossa sanoivat, että Paasikivi on kuollut.

Vähänkös Hessua harmittaa. Mutta sama se, vanha testamentti tai vanha presidentti, joku on kuollut kumminkin.

Äiti rupeaa kaivamaan reppua ja kysyy, missä ostokset ovat. Eihän repussa ole kuin kananmunat!

Hessu katsoo äitiään totisena ja sanoo, ettei raha riittänyt.

Voi, voi! Pistä lapsi asialle, mene itse perästä. Äidin oli pakko itsensä lähteä ostoksille. Hän koppaa kelkan talon nurkalta ja potkuttelee kaupalle. Tiellä hän näkee Hessun askeleet, jotka poikkeavat  naapuriin. Reppu oli ilmeisesti heitetty hangelle ennen tupaan menoa ja silloin on silli solahtanut sen sivutaskusta pois. Äiti poimii sillin kassiin ja jatkaa matkaa.

Mutkan takaa pojan jäljet johtavat lumivallin taakse. Sieltä löytyy jäätyneen kakkakökön nokasta kahtia revitty seteli.  Äiti rupeaa vähitellen ymmärtämään, etteivät rahat todella riittäneet.

Kaupassa kauppias ojentaa äidille jo maksetun hiivan, jonka Hessu oli unohtanut suuresta uutisesta tohkeissaan panna reppuun.

Hätä sotki täysin tämän kauppareissun.

Kertakäyttösauna

Ajatus saunan löylyihin pääsemisestä innosti Annua olemaan apuna kertakäyttösaunan rakentamisessa. Hän oli tarponut muutaman päivän miehensä kanssa vaikeakulkuisia polkuja Sotajoen rannoilla kohti Ivalojokea ja Kultalaa. Heinäkuun päivät olivat helteiset ja hiki suorastaan liimasi t-paidan selkään kiinni.  Varpaillakin tuntui olevan kumisaappaissa liiaksi kosteutta.

Aamuisin oli ihanaa pulahtaa lähes jääkylmään Sotajokeen, mutta ei siellä ehtinyt kunnolla peseytyä, kun oli kiire pompata pois. Vain muutaman vedon pystyi uimaan, siinä kaikki. Hampaille ja naamalle se oli riittävää, mutta muu kroppa kaipasi kipeästi saunaa.

Saunan tekoa oli ajateltu reissulle lähtiessä jo kotona ja siksi rinkassa oli pressu sekä narua. Siinä olivat oikeastaan mukana kaikki kuljetettavat saunan tykötarpeet. Retkikirves kuuluu olla muutenkin. Kivet ja kepit pitää kerätä paikan päältä, missä meinaa ruveta rakentamaan. Saunan pystytykseen olisi valittava mieluusti sellainen paikka, että jokivarressa kasvaa risupuuta, mitä hyödyntää, eikä väsyneenä kiuaskiviäkään viitsisi kaukaa raahata. Sekin hyvä, jos saunansa saa liki vettä, sillä Trangian kattilaa suurempaa vesiastiaa ei kumpikaan halua kuljettaa mukana. Näillä aatoksin Annu ja mies kulkivat rantaa eteenpäin kalastellen ja silloin tällöin harjoituksen vuoksi vaskoolasivat kivienkolosta kaapimaansa maata.

Annu oli nähnyt kuvia ja oli itsekin aiemmin kuvannut kullanhuuhtojien tilapäissaunarakennelmia. Muutama sauna oli nytkin löytynyt siististi paketoituna reitin varrelta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne olivat varmasti hyvin saunan virkaa tehneet.

Sitten sopivasti yllättäen joen mutkan takaa putkahtaa näkyviin valmis saunan kehikko. Eipä tarvitsekaan aloittaa rakentamista aivan alusta.  Kivikasan päällä oli pata ja vähän syrjemmässä sanko.  Koko hökötys kauniilla paikalla, juuri sellaisella, jollaiseen Annu oli haaveillut heidän saunansa rakentavan. Vesi metrin päässä ja riittävästi kalliota alla, ettei olisi vaaraa tulipalostakaan. Kaikesta päätellen saunaa ei oltu lähiaikoina lämmitetty, niin unohdetun näköinen se oli, joten varmasti sen rohkenee laittaa saunomiskuntoon.

Työnjako oli heti selvä. Annun kantamista lisäkivistä mies kokosi kiukaan uuteen uskoon ja pani alle tulen. Samalla kun kiuaskivet kuumenivat, mies korjasi kepeistä tehtyä tukirakennelmaa, jonka päälle pressu aikanaan heitettäisiin. Saunassa ei tee mieli istua suoraan kallion päällä, mutta kallionkolosta löytyi pari pölkkyä, jotka ovat varmaan aiemminkin lauderiukuja kannatelleet.

Mies lisää kivikasan alle puuta usean kertaan. Täytyy saada kivet kunnolla kuumiksi, että niistä irtoaisi enemmän, kuin yhdet löylyt. Samalla padassa lämpiää pesuvesi. Kun kivet hehkuvat kuumuuttaan ja tuli alta sammunut, mies heittää ”häkälöylyt”. Näin tupsautetaan turha pölisevä tuhka tiehensä ja vedetään kiireesti pressu saunakehikon päälle. Aivan maahan asti eivät helmat takaseinältä ylety, muttei ilmastointi kuitenkaan haitaksi ole.

Monen tunnin lämmityksen jälkeen sauna on kylpyvalmis. Kivistä sihahtaa hyvä ääni, kun mies viskaa sinne padasta kuumaa vettä.  Sauna toimii. Siellä irtoaa hyvin hiki ja löylyt ovat jopa kuumat.  Ilosta kiljuen molemmat pulahtavat vähän väliä Sotajoen kylmän veden hellittäviksi ja kipin kapin takaisin löylyihin.

Rupesin kirjoittamaan paniikki-pakinaa, muttei siitä mitään tullut. On niin paljon muunlaista touhua, joten vängällä ei kannata ruveta vääntämään, ettei tule paniikkia. Pitää turvautua vanhaa juttun, joka ei ole edes pakina.

Kerron kuitenkin todellisen tilanteen, jossa pukkasi kertakaikkisen hirveän paniikin.

Istun totisena tuolihississä killuen maan ja taivaan välillä ja tärisen hirvittävästi pelosta. Vielä hetki sitten ihailin  iltapäivän auringossa kylpevää Alppimaisemaa ja siemailin kuumaa minttukaakaotani rennon tunnelmallisessa Alppiravintolassa. Ja sitten.  No, sitten oli puhe ottaa suunta huipulta Kitzbuhelin ala-asemalle ja kas vain, minä eksyin. Jäin jälkeen, tai lykkäsin itseni liiaksi edelle, kun toiset ehkä vielä suunnittelivat reittivalintaa alas kylään. En siis ollut kuulolla. Miten monesti mieheni onkaan muistuttanut minulle maltista rinteessä ja tässä sitä taas oltiin. Eikä taskussa ole edes rinnekarttaa!

Yhtäkkiä Alpit olivat muuttuneet suureksi ahdingoksiksi.  Ajauduin harhaan ja olen nousemassa hissillä sinnepäin, mistä hetki sitten oli sujuteltu leppoisasti äskeiseen taukopaikkaan. Vieressä istuu kaksi saksaa puhuvaa nuorta naista. Heillä tuntuu olevan harmittavan lystiä, siinä missä oma hissimatkani muodostuu tuskalliseksi painajaiseksi.. En rohkene ajatellakaan, miten ihmeessä tästä selviän omieni joukkoon.  Hissituolin kiikkuessa korkealla, saatoin nähdä vielä vilauksen mieheni selkämyksestä. Hän ja muu lasketteluporukka olivat kaukana. Olo tuntuu entistäkin surkeammalta hypätessäni tuolista pois.

Nojaan sauvoihin, sillä tarvitsen tuumaustaukoa.  On talvi –85, eikä kännykät kovinkaan tavallisia jokanaisen tai -miehen taskussa, ei siis mitään mahdollisuutta saada yhteyttä ryhmään. Ilmeisesti siellä oltiin jo huomattu, kuinka minulle kävi. Tuolla hetkellä lähetin hengessäni Luojalleni kainon pyynnön, että mieheni pysyisi vain ryhmässä, olihan siinä mukana myös 12-vuotias poikamme. Toivottavasti hän ei jäisi mihinkään odottelemaan minua. Tiesin, että hän on huolestunut ja samalla harmistunut, sillä minulle tahtoo sattua ja tapahtua.

Ryhdistäydyn. Katselen orpona rinnekarttaa, siitä paljoakaan  ymmärtämättä. Lohdutan itseäni hitusen sillä tiedolla, että ymmärrän kuitenkin saksaa sanan tai pari. Osaan sen verran sitä puhuakin, jos on ihan pakko. 

Lykkään sukset vauhtiin. Laskettelen rinteen alas ja hissillä taas ylös. Pyyhällän hissiltä suoraan rinnekarttojen luo. Tutustun niihin nyt huolella ja rinteitä viiletellessäni hoen ajatuksissani vain: Osaan kyllä! Osaan kyllä bussiasemalle. Älkää turhia hätäilkö, osaan, osaan, osaan kyllä. Löydän autolle. Tsemppiä!!

Yritän kaivaa itselleni tuttua telepatiaa avuksi. Parisen tuntia laskettelen koko ajan täysillä ja itseäni rohkaisten. Olen lopulta jossakin ala-asemalla, mutta rinnekartan mukaan kaukana Kitzbuhelistä. Onneksi muutamia hiihtobusseja on vielä lähdössä sinne, vaikka ilta tekee tuloaan.

Onnittelen itseäni, kun tökkään sukset bussin takatelineeseen. Vilkaisen vielä sisään mennessä, että bussin keulalla luki Kitzbuhel. Oli siinä kyltissä jotain muutakin, mikä ei minua tohkeissani kiinnostanut.

Vaan olisi pitänyt kiinnostaa! Vartin kuluttua hoksaan, miten bussi kääntyy väärälle tielle, johonkin Aschaniin päin. Apua! Nyt ovat ripeät otteet tarpeen. Hädissäni yritän kysellä kuljettajalta, miksei bussi aja Kitzbuheliin. Tulen lopulta ymmärretyksi. Lopulta bussinkuljettaja soittaa jollekulle, ilmeisesti juuri Kitzbuhelin bussinkuljettajalle ja pyytää minua sitten hyppäämään autosta pois ja odottamaan.

 Odottelu hermostuttaa. Selvähän se, paikassa ei ole pysäkin merkkiä, ei näy taloja, on vain Tirolin metsäinen maantietaival.  Vilkuilen vähän väliä kelloa, sillä pelkään omieni jättävän minut. Aamulla majapaikasta lähtiessä oli sovittu jämptit ajat, kuin myös, jos ne ei passaa, sopii ajaa taksilla perästä majapaikkaan.  Kovin kallista näyttää olevan tulossa tästä reissusta, vaikken tarkkaan tiedäkään, mitkä ovat taksien taksat muutaman kymmenen kilometrin ajosta.

Viimein linja-auto tuli. Se on tupaten täynnä ja minut pyydetään pomppaamaan suksineni sisään. Ei ollut ehkä tavallista, että kesken matkaa poimitaan joku.

Hämärtää, kun bussi kääntyy vihdoin Kitzbuhelin parkkipaikalle.  Murehdin kovasti, miten löytäisin oman matkabussimme ajoissa. Huokaus toisensa perään lähtee hämärtyvään iltaan. Huokaus, että oma kulta, rakas mieheni olisi vastassa eksynyttä lammasta.

Ja hän on! Seisoo vilkuilemassa ympärilleen ja bongaa kohta minut.  Siinä hänen karhunsyleilyssään tunnen hänen olevan yhtä huojentunut kuin olen itsekin. Ei sanonut moitteen sanaa, vaikka olisi voinut. Itku pyrkii itselläni väkisin silmäkulmaan pelkästä helpotuksesta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin eli seikkailu Itävallan Alpeilla oli niin opettavainen, etten sen koommin ole harhaan lasketellut.  

Kaksivuotissynttäreiden kunniaksi 104:s haastesana on panssari.
Kilpi. Suoja.

Unennaamioni, suojani unettomuutta vastaan

Hakkasin seinään naulan ja ripustin siihen savesta muotoillun ja poltetun naamion.

-         Siinä se nyt on. Ajattelin tyytyväisenä ja rojahdin sohvalle pitkäkseni.

 Monta vuotta sitten olin opettelemassa savitöitä. Ihastelin muiden aikaansaannoksia ja harmittelin hiukan omaa savikuppiani, joka oli todella vaatimaton. Tämän tästä vilkuilin hyllyllä olevaa savinaamiota, joka oli odottamassa uuniin menoa.  Naamion silmät olivat melkein kiinni, kuitenkin odotin niiden rävähtävän auki minä hetkenä hyvänsä. Olin niin kiinnostunut savinaamiosta, että kysyin, tuleeko se myyntiin. Pettymyksekseni ei tullut, jolloin ajattelin tehdä seuraavana työnäni sellaisen.  Asia kuitenkin unohtui ja naamion tekeminen jäi.

Joitakin vuosia myöhemmin satuin paikalle, kun sairaalan aulaan pystytettiin joulumyyjäisiä. Tuotteita oli laitettu osaksi pöydille, mutta paljon oli vielä laatikoissakin.

Yhdellä pöydällä oli savitöitä, joita rupesin katsomaan tarkemmin. Raotin vieressä olevaa pahvilaatikkoa, jossa oli lisää tavaraa. Siinä oli päällimmäisenä tuttu naamio. Hetken kuvittelin näkeväni sen silmät auki. Nostin naamion laatikosta varovasti tuijottaen koko ajan silmiä, mutta kiinni ne olivat ja kiinni pysyivät.  Naamio tuntui käteen karhean röpöiseltä ja lämpimältä. Se tuntui voimakkaasti minulle kuuluvalta. Halusin ostaa sen siltä seisomalta, kuitenkin myynti alkaisi vasta myöhemmin, joten se ei käynyt päinsä.

Naamioita oli enemmänkin, mutta vain tämä yksi kiinnosti minua. Päätin myöhästyä töistä. En mitenkään voinut luottaa siihen, etteikö joku muukin olisi siitä kiinnostunut ja ehtisi ostamaan sitä nenäni alta. Rahaakaan ei ollut mukana, mutta lainasin.

Myyntipöydälle ilmestyi lappu, jossa luki - Unennaamiot 28€/kpl. Juuri niin, siinä se on. Juuri uneni suojelijaksi  minun täytyy se saada.

Jonotin olemattomassa jonossa savituotteiden edessä. Kun myynti alkoi, pyysin oman naamioni. Myyjä otti päältä ensimmäisen, jolloin kiirehdin huomauttamaan, ei sitä, vaan tuo tuolta toiseksi takimmainen.  Kyllä kaikki naamiot samanlaisilta näyttivät, vaan minun naamioni on todellinen unennaamio. Selvästi näin sen toisen silmän olevan taas raollaan. Oli ehkä tyytyväinen päästessään muovipussissa mukaani.

En rohjennut ehdottaa naamion laittamista kuitenkaan makuuhuoneen seinälle, vaikka olin niin ajatellut. Se joutui vanhan talon salin seinälle, mutta korkealle, mistä se alas luotujen silmäluomiensa lomasta voi valvoa huoneessa ja koko talossa nukkuvia, muitakin kuin minua.

Laitoin takkaan tulen ja kääriydyin tilkkupeittoni mutkaan sohvalle katselemaan ja kuuntelemaan tulen ritinää. Talo oli hiljainen ja sammutin valotkin, vaikka oli hämärää. Ajattelin kirjoittaa mielessäni perjantaipakinaa. Tietokone oli vielä kiinni, mutta kaiken varalta paperia ja kynä olivat lähellä. Silloin tällöin unohduin katsomaan unennaamiota. Se näytti nukkuvan. Ehkä oli väärä aika. Ilta ja yö ovat sille mieluisammat.

Muistelin taas, miten tärkeää oli saada se ja hymähdin.

- Tuossa se on. Unennaamioni. Ollut jo vuosia auttamassa minua uneen ja pitämässä unestani huolta.

Naamio on sulautunut ruskean sävynsä takia yhä enemmän mäntyiseen lautaseinään, jota aika on paljon tummentanut. Se on suurin piirtein jo lautaseinän värinen, hyvin huomaamaton, tarun omainen, hyvä unenhaltia.

Hieraisen silmiäni, kun luomet tahtovat painua kiinni. Tuli räpsähtelee ja loimottaa huoneen seinille varjojaan. Samassa tajuan unennaamioni heränneen. Se katsoo minua ilkikurisesti puoliavoimin silmin. Se lähtee naulastaan ja lähestyy. Hyvin hitaasti. Vasemman puoleinen silmä raottuu enemmän. Vieläkin enemmän.  Muuten niin totinen naamioni nauraa, vaikka huulet ovat kiinni.  Sen kasvot lähenevät omiani ja minä sulaudun sen silmiin.  Sitten näen ympäristön hänen silmillään. Näen tyhjän makuuhuoneen. Totta kai tyhjän, kun olen salin sohvalla katselemassa takkatulta. Saan kurkistaa tupaan. Siellä on kahvinkeitin jäänyt päälle ja pannu tyhjänä. Voi, voi! Koetan napsauttaa virtaa pois, mutta ei onnistu. Katselen omaa kotiani unennaamion silmillä. Hullua itsestänikin.

Havahdun ja nuuhkaisen. Takka näyttää mustalta, ei enää kipenän kipenää. Vilkaisen seinälle, jossa unennaamio on paikallaan kivettynein kasvoin. Mokoma kävi nukuttamassa minut, vaikkei ollut tarkoitus jatkaa yöunia. Lämmitys on mennyt suureksi osin harakoille, ajattelin sulkiessani uuninpeltejä, mutta kahvinkeitin on ehjä. Musta pohjastaan ja pahalle haiseva, mutta ehjä kuitenkin.

 -ei vihjauksia, vain sana - näyttö

Syksyllä oli näytön paikka

Tuli todellinen näytön paikka, kun eräänä syksynä sadonkorjuun aikaan lupasin toimittaa tuhannen valkosipulia letteinä. Perheessä tuli mielipide-eroa pahan kerran jo tässä vaiheessa, miksi muka lettikauppana, eikö olisi ollut tarpeeksi työlästä saada sipulit myyntikuntoon nipuissakin.

Vieläkään en ymmärrä, miksi loppujen lopuksi piti ryhtyä lettikauppoihin. Ehkä halusin varmistaa, että sipulit menevät harrastajaviljelijältä kaupaksi, eivätkä jää peltoon. Sen tosiasian, ettei meidän perheessä kukaan osannut tehdä sipulilettiä, unohdin innoissani täysin. Pakko kuitenkin vääntää leteiksi, kun tuli luvattua.

Vihdoin oli isolla pöydällä komea kasa upeita valkoisia, aromikkaasti tuoksuvia sipuleita naatteineen. Ei ollut konsti eikä mikään nostaa tuhat sipulia pellosta kottikärryille ja työntää ne kärryillä pihaan. Sitten oli pakko ryhtyä varsinaisen letitystyön kimppuun. Syksy oli pitkällä ja oli niin kylmää, että sipuleiden pesu ja juurien leikkaaminen kävi työstä. Se ei tuntunut enää harrastelulta. Sormia palelsi ja tuntien työn jälkeen ne muuttuivat kömpelön jäykiksi. Työkalut tylsyivät yhtenään multaisista juurista ja hauskuus alkoi haihtua tipotiehensä.

 Lettejä ei kumminkaan meinannut syntyä, ei sitten millään. Työpaikalla alkoi kuulua napakkaa sanailua, mutta ei se letitystä auttanut. Harjoitteluksi meni monta monituista sipulia. Varret katkesivat ja lettiin kelpaamattomien määrä kasvoi kasvamistaan. Tosi vaikeaa! En vieläkään tiedä, miten aivan oikeaoppisesti valkosipuliletti aloitetaan ja miten se lopetetaan. Monta mallia väännettiin niin sanotusti rautalangasta ja luulenpa, että tuon ensimmäisen tilaussatsin joka ainoa letintekele oli uniikkiyksilö.

Toimitusaika meni tiukoille, mutta ei ylittynyt. Pihassa leijui vahva valkosipulin tuoksu, kun jo valmiit sipuliletit roikkuivat varta vasten niille tehdyssä telineessä odottamassa viimeisten valmistumista. Näky oli upea. Aiemmin en ollut nähnyt yhtä aikaa sellaista määrää valkosipuleita, saatikka kun ne olivat letitettyjä. Työ oli kaikin puolin rankka. Viimeisenä iltana ehti pimeä ja niinpä täydennyssipuleita jouduttiin talikoimaan pellolta taskulampun valossa alkuperäisen laskelman pettäessä.

Tili korvasi vaivannäön. Vai korvasiko kuitenkaan? Vastaavanlaista kertaa ei toista tullut, kyllä vahingosta sen verran viisastui. Loput sipulit menivät myyntiin pienemmissä erissä. Ja nippuina! Valkosipuleita on mukavaa kasvattaa yhä, mutta aiavn eri mittakaavassa. Riittää hyvin letin tai parin verran tuvan orteen roikkumaan. 

   Ihmisen, eläimen, päivän, hetken...

Sälesuksien aiheuttaman harmin hautautuneelle muistolle

Oman hiihtoinnostus oli alkanut koulun ensimmäiseltä luokalta. Silloin kunnan palopäällikkö oli kiertänyt kaikissa kouluissa opettamassa hiihtoa. Hän oli vannoutunut urheilumies ja ilmeisen mielellään kävi opettamassa nuorta väkeä liikunnan iloihin.

Koulun pesäpallokentälle oli hiihdetty koko pituudelta rinnakkain kymmenen latua parin metrin välein. Ensin ohjaaja näytti, miten hiihdetään ja sitten oppilaat jaettiin laduille opettelemaan. Lapset saivat hyvin henkilökohtaista ohjausta, niin Omakin, jota erityisesti viehätti hiihtäminen. Ei haitannut, vaikka hiihtokenkänä oli saapas ja siteenä nahkalenkki, josta lähti naru saappaan kannan kautta ympäri.

Oma oppi hiihtämään vuorotahtia ja tasatyöntöjä ja mitä paremmin hiihto rupesi sujumaan, sitä enemmän Oman alkoi tehdä mieli uusia suksia. Hän oli nähnyt muutamilla oppilailla sälesuksia. Järvisiä, joissa oli rotanloukut. Niihin laitettiin erilaiset kengät, mutta tuskin hän monoja saisi, jos edes suksiakaan.

Urheiluohjaaja oli puhellut opettajalle Oman edistymisestä hiihdossa ja ehdottanut, että kenties voisi keskustella tytön isän kanssa suksien ostosta.

Asia hautautui. Oma hiihti lumen aikana koulumatkansa vanhoilla puusuksilla, joiden pohjiin vesikelillä kerääntyi senttitolkulla lunta. Joskus oli pakko ottaa sukset kainaloon ja kävellä.

Kynttilä oli voiteista paras. Sitä kaikki lykkäsivät suksiensa pohjiin, varsinkin jos oli suunnitteilla illalla mäenlaskukisat. Silloin ei ollut väliksi, vaikka lipsuivat miten, kunhan luistivat hirmu vauhtiin ja lennättivät hyppyrin nokalta pitkälle.

Kunnan kaikkien kansakoulujen väliset hiihtokisat oli joka vuosi. Oma oli valittu joukkueeseen ensimmäisen kerran neljäsluokkalaisena.  Jännitti ja pelotti yhtä aikaa. Ennen kaikkea hävetti sukset! Ne hävettivät niin paljon, että odotettu ilo alkoi muuttua tuskaksi.

Käyköön, miten käy, mutta Oma päätti laskea poikien tekemästä hyppyristä niin rohkeasti, jos onnistuisi katkaisemaan suksensa, ei tarvitsisi mennä koulujen välisiin nolaamaan itseään.

Ilta illan perästä hyppyrimäessä oli vilskettä ja ilta illan jälkeen Oman hypyt olivat pidempiä ja hurjempia. Kunnes kopsahti!

 Hämärän ehdittyä Oma päätti nousta mäen päälle vielä kerran. Ylhäältä hän ei enää nähnyt kunnolla hyppyrin nokkaa, eikä alapuolella olevaa omaa havumerkkiään. Hän tiesi vain, ettei se ollut lähelläkään poikien hyppäämillä pituuksilla. Oma sauvoo itsensä vimmattuun vauhtiin. Lykkii tasatahtia kiivaasti puoli mäkeä. Sitten hän kyyristyy ja lähestyy hyppyrin nokkaa, mutta ponnistaa liian myöhään, jolloin lumesta rakennettu hyppyri hajoaa osittain ja Oma lentää päistikkaa rähmälleen rinteeseen.

Lumisena yltä päältä tyttö kaivautuu sukelluksista, onneksi ei satuttanut itseään.  Sauvat ja toinen suksi löytyy, mutta missä on toinen? Se tököttää pahan näköisesti pystyssä ja Oman nykäistessä siitä käteen nousee katkennut suksi. Kärki jäi lumeen, josta se on kaivettava.

Ensin Oma tuntee huojennusta. Ei tarvitse mennä hiihtämään tyhmillä suksilla, mutta pelottavaa, mitä kotona sanottaisiin. Hyppyrimäestä oli varotettu.

Puolihuolimattomasti Oma selostaa kotona suksihaaverin ja samaan hengenvetoon ehdottaa, ettei ole kiirettä paikata suksea, johon isä toteaa vain:" Jaa-ha. Milläs sitten koulujen välisissä hiihdät?"

Kuinka ollakaan? Isä käy ostamassa Omalle uudet järviset ja niihin y-siteet. Tytön riemulla ei ole rajoja. Hän tuskin malttaa odottaa kilpailupäivää. Hän harjoittelee hiihtämistä joka päivä  kiertäen useaan kertaan tienviereen ja pellon ympäri tekemänsä ladun.

Koululta lähtee yläluokan poika suksien voitelijaksi. Nyt ei laiteta kynttilää pohjiin, vaan purkista jotakin, että luistaa, oli keli mikä hyvänsä.

Oma vie suksensa muiden mukana voitelijalle ja jää viereen odottamaan ja katselemaan. Toisen suksen voitelu katkeaa äkkiä, kun poika rupeaa tutkimaan voidepurkkiaan ja Oman suksen pohjaa tarkemmin ja ratkeaa hirveään kiroiluun:" Täällähän on paskaa! Sun suksen pohjassa on ura täynnä paskaa!"

Noitumista tehostaakseen hän paiskaa suksen Oman eteen mahaan ja mulkaisee:" Voitele sukses!"

Omasta tuntuu nyt miljoona kertaa nolommalta, kuin ikään olisi tuntunut vanhojen puusuksien takia. Tulipunaisena hän kokoaa sukset kainaloonsa ja vetäytyy kauemmaksi, jonne kuulee vieläkin paskasuksista. Ladulla on ollut koirankakkaa, jota Oma ei ole hämärässä hiihtäessään huomannut ja tässä on tulos. Miten hän kehtaa ollenkaan siirtyä lähtövaatteen alle? 

Itku kurkussa Oma rapsuttaa suksensa pohjaa tikulla.  Kakka lähtee, mutta voitelemattomilla suksilla joutuu hiihtämään. Vesikelillä kolmen kilometrin matka on raskas. Verenmaku rupeaa ennen pitkää tuntumaan suussa ja on pakko hellittää.

Kisat menivät täydellisesti mönkään, eikä uudet järviset innosta Omaa enää ladulle koko keväänä. Aina suksia katsoessaan Omalle muistui mieleen paskajuttu. Hän inhosi järvisiään ja lainasi niitä mielellään, kuka vain halusi niillä hiihtää. Sydämessään toivoi suksille samaa kohtaloa, mikä oli koitunut vanhoille puusuksillekin. Mokomat sälesukset, vaikkei suksissa vikaa ollut.

Maken mopo

Make ei ollut ihan viittätoista, kun hänelle alkoi tulla hirveä mopokuume. Isoveli Mikellä oli mopo, mutta sitä hän ei kenellekään järin kummin lainannut. Tosin Make salaa sillä joskus ajeli, mutta yleensä kärähti, kun ajoi tankin tyhjiin. Ei ollut innoissaan sen vertaa varonut.

Make oli koululainen ja olisi mielellään kulkenut koulumatkan omalla kyydillä. Uhkaili, ettei kohta kouluun  menekään, jos ei saa mopoa. Isä ei pojan jurnutuksesta suuria välittänyt, eikä hänellä olisi ollut moporahoja antaakaan. Tykkäsi vain, kunhan työhön pääsee, niin säästäköön itse. Jos sillä konstein välttyisi kaljan ostolta, kun rahat menee mopoon ja bensaan.

Vähän väliä mopon osto nousi tapetille. Pienten kotitöidenkin ehdoksi Make jullitteli, että tekisi, jos olisi mopo. Asia alkoi olla perheessä todellinen punainen vaate. Makella oli tulinen tempperamentti, joten ovet paukkuivat tiuhaan, eikä kirosanoiltakaan vältytty, vaikka äiti miten poikaa kovisteli.

Hetken rauha tuli taloon, kun Mike lupasi myydä moponsa saatuaan itse ajokortin, kuitenkin  Maken harmiksi määräsi suolaisen hinnan. Ei Make pystynyt maksamaan ja taas oli monta päivää pahaa mieltä ja kiukuttelua.

Mopo oli ja pysyi tallissa, eivät veljekset hevin rahoituksesta sopua löytäneet. Lopulta äiti tuli avuksi, sillä hänen mittansa tuli täyteen jatkuvista yhteenotoista.  Äiti antoi  Makelle hinnasta  puuttuvan summan sovituin ehdoin. Niinpä mopokaupat tehtiin ja Miken vanha mopo vaihtoi omistajaa, samalla poikien nahistelut loppuivat.

Mutta kuinkas ollakaan? Mopo ei suostunut yhtenä iltana käynnistymään, kun Make teki lähtöä kioskille. Make polki sitä käyntiin ähisten täydessä kiukussa. Bensaa oli, sen hän tiesi, mutta mikä riivattu sitä vaivasi? Make antoi mopolle ryyppyjä ja polkaisi, mutta ei. Yritystä oli, mutta käyntiin ei vaan lähtenyt.

Sydämistyneenä Make paiskasi menopelin nurmikolle  ja ryntäsi tupaan rähisemään Mikelle, että oli myynyt täyden paskan. Saman tien  juoksi ovi paukkuen takaisin mopon kimppuun. Nykäisi sen maasta pyörilleen ja polki käynnistyspoljinta raivokkaasti, mutta kun ei niin ei. Hän irrotti tuplan ties monenneko kerran. Puhdisti ja kuivasi sitä ja pani taas takaisin. Kaikki turhaa.

Lopuksi hurjistunut poika repi tulppajohdonkin kouraansa ja viskasi menemään. Sitten hän heitti moponsa uudelleen nurin. Alkoi potkia sitä ja hyppäsi lopuksi sen päälle pomppimaan tasajalkaa. Meteli oli hirmuinen. Vanha Aatami otti ja sai täyden vallan. Arvata saattoi, ettei mopo sen jälkeen enää koskaan käynnistynyt. Se oli melkoisessa lytyssä ja lojui monta päivää portaiden pielessä, kunnes Make raahasi sen jonnekin pois silmistä.

Valitsen ensimmäisen vaihtoehdon ja jatkan annettua tarinaa. 

"Pöydällä on puolikas pullollinen ranskalaista salaatinkastiketta. Siellä täällä lojuu muutama yksinäinen kiinankaaliriekale. Pitäisi olla pimeää, mutta jostain kajastaa kalvakkaa, keltaista valoa. Olisi helppo olla välittämättä. Mennä vain takaisin nukkumaan ja odottaa oikeaa aamua. Herätä levänneenä ja tajuta nähneensä vain tavallista elävämpää unta. Mutta se, mitä illalla tapahtui, ei suo lepoa nyt, eikä vielä pitkiin aikoihin.
Se oli aivan tavallinen iltapäivä..."

Annu maalasi kammarin laipiota seisoen pöydän päällä ylettyäkseen paremmin. Jo toista päivää hän ahkeroi naapurin iäkkään Lyyli-rouvan luona. Eilisestä iltapäivästä Annulle jäi outo, hieman pelottava tunne, että Lyyli olisi henkisesti enemmän sairas, kuin mitä huhut kertoivat. Vanha nainen oli alkanut iltapäivällä kulkea levottomasti ympäri huonetta pitkä keittiöveitsi kourassa, samalla kertoen silmät leimuten vihan siivittämänä vuoden takaisia tapahtumia. Annulta oli loppunut maali sopivasti ja hän oli mennyt  hakemaan sitä lisää eteisen puolelta. Takaisin tupaan tullessaan kaikki oli ennallaan ja Lyyli keittämässä heille iltapäiväkahvia.

Uutta maalauspäivää ajatellessaan Annua puistatti. Hän oli tietoinen, että Lyylin miehen, Kaarlon kuoleman jälkeen Lyyli oli erakoitunut täysin omaan pikku taloonsa. Hän ei suostunut päästämään ketään luokseen, eikä juuri liikkunut kylällä. Kaksi kertaa viikossa hän osti myymäläautosta ruokansa. Lyylistä ja Honkalasta alkoi kiertää ikäviä huhuja, joiden mukaan taloon olisi muuttanut hulluus. Kukaan ei tiennyt, miten Kaarlo oli kuollut, kotiin kumminkin. Oli jotenkin yllättävää, kun Lyyli ilmestyi Annulta pyytämään maalausapua.

Lyyli odotti maalariaan taas vastaleivottujen karjalanpiirakoiden kanssa. Tänään hän halusi keskustella, eikä Annulla ollut mitään sitä vastaan, pikemminkin päinvastoin. Hän oli kiinnostunut kuulemaan Lyylin tarinan tämän itsensä kertomana. Tuvan laipion hän ennättäisi maalata myöhemminkin.

Naiset istuvat vastakkaisilla puolilla pöytää, jolle oli levitetty valmiiksi sanomalehtiä maalausroiskeiden takia. Lyyli siirtyi hetkessä muistoissaan Karjalaan. Vuosiin ennen sotia, siihen aikaan, kun oli nuorena rakastunut Kaarloon. Raskaiden vuosien jälkeen nuoret olivat siirtolaisina saaneet hankittua keskeltä Suomea palan maata ja rakentaneet Honkalan. Lapsia heille ei siunaantunut.

Äkkiä Lyyli vaikeni ja kehotti Annua napakasti työhön. Painostava  hiljaisuus levisi tupaan. Lyyli nosti eilisen tapaan pöydälle maaliastian viereen salaattikastikepullon. Tiskipöydällä oli edelleen vanha kiinankaali, joka näytti nahistuneelta.

Annu maalasi, mutta seurasi syrjäsilmällä Lyyliä, joka liikehti levottomasti ja kurkisteli vuoron perään ikkunoista tielle. Kävi välillä portaillakin tuijottamassa. Lyyli aikoi tehdä salaatin, mutta jokin esti keskittymisen. Ikään kuin levottomuuden syy olisi ollut oven edessä oleva räsymatto, joka pisti pahasti silmään? Pieni kynnysmatto, joka ei ollut oikeastaan aivan oven edessä, vaan hiukan sivummalla. Moneen kertaan Lyyli kävi sitä siirtämässä hiukan. Vähän sivummalle ja pian takaisin entiselle paikalleen.

Kello hakkasi viittätoista lyöntiään. Viimeisen lyönnin kaikuessa Lyyli sieppaa tänäänkin kouraansa keittiöveitsen. Hän pyörähtää ympäri ja juoksee ikkunaan. Lyylin ääni kohoaa falsettiin, kun hän uhoaa tappavansa jokaisen naisen, jonka kanssa uskoi Kaarlon pettäneen itseään. Nimiluettelo on pitkä ja jokaisen nimen Lyyli ikään kuin sylkäisee ulos ja tekee veitsellä raivokkaita tappoelkeitä. Veitsi iskee muutamaan otteeseen kiinankaaliin, aivan kuin se olisi joku noista Kaarlon naisista. Pian kaaliriekaleita on pitkin keittiöpöytää ja lattiaa.

Annu katselee kauhuissaan. On vain ajan kysymys, milloin Lyylin sairaaseen mieleen iskee ajatus, että hänkin on täällä Kaarlon takia. Käy selville, että hetki ennen Kaarlon kuolemaa Lyyli on tehnyt heille kiinankaalista salaattia, johon lisännyt ranskalaista salaatinkastiketta. Kaarlolle se ei ollut maistunut, mutta Lyyli oli pakottanut miehen syömään.

Veitsi toisessa kädessään Lyyli tyrkkää puolillaan olevaa kastikepulloa Annua kohti vaatien tätä maistamaan.

- Maista sitä! Minun tekemäni ruoka ei Kaarlolle kelvannut. Kävi naisissaan syömässä parempaa. Maista, mikä oli muka vikana, kun piti oksentaa verensä permannolle. Maista!

Veitsi heilahtaa uhkaavasti, joten Annu kumartuu ottamaan ojennetun kastikepullon. Hän avaa sen ja uuh, mikä löyhkä sieltä tulee. Paloöljyä, eikä salaatinkastiketta.

Annu yrittää olla valppaana ja pysytellä veitsen ulottuvilta kaukana. Hän seisoo pöydällä ja Lyyli kiertää kehää sen ympärillä ja raivoaa.

Annu saa kuulla koko surullisen historian Kaarlon kuolemasta. Mies oli tuupertunut rajuun oksennuskohtaukseen salaattia syötyään. Häneltä oli revennyt sisuksista jotain ja hän oli vuotanut kuiviin. Juuri siinä kohdassa, missä on nyt pieni kynnysmatto.

Lyyli menee ja potkaisee maton syrjään. Se on ollut peittämässä verijälkiä. Lattia on yhä tummia läiskiä täynnä. Jotain kauheaa tässä tuvassa on tapahtunut?

Lyyli vaikenee, mutta ei luovu veitsestä. Hän jää tuijottamaan Annua, joka yrittää saada ajatuksensa ja pelkonsa kuriin. Laipion maalaamisesta ei tule tolkkua. Kuin todistaakseen kertomansa todenperäisyyttä Lyyli lähtee hakemaan saunalta pesuvatia, johon oli luutunnut Kaarlon verestä suurimman osan. Silloin Annulle tulee tilaisuus hypätä pöydältä alas ja livahtaa ovesta ulos. Järkyttyneenä hän juoksee koko matkan kotiinsa vilkaisematta edes taakseen.

Illalla ei uni ota tullakseen. Heti kun Annu uskaltaa sulkea silmänsä, hän seisoo Honkalan tuvan pöydällä maalipensseli kädessään ja tuijottaa Lyylin keittiöveitseen.  Ja avatessaan silmänsä katse osuu kuun kelmeässä valossa kirjoituspöydällä kynätelineeseen, joka muuttuu heti salaattikastikepulloksi ja pöydän pikku tavarat kiinankaalirepaleiksi.

Annu odottaa vain aamua. Onko kaikki hirvittävää unta, mitä iltapäivällä tapahtui? Minkälaisena tapahtumat olisivat aamulla mielessä? Ei eilinen unta ollut, kyllä hän sen tiesi. Itsensä tuntien tiesi myös, että monena iltana nukkumaan mennessä tulisi elämään nuo kauhistuttavat hetket uudelleen.

Kun Aake sai armeijapalveluksensa suoritettua, hän suunnisti Helsinkiin Wärtsilän telakalle laivalevyseppäkurssille. Maatalon työ ei Aakea innostanut, siksi hän halusi irti niistä ympyröistä hinnalla millä hyvänsä. Suomesta oli noihin aikoihin suuri muuttovimma Ruotsiin leveämmän leivän perässä.  Sinne Aakekin halusi, mutta malttoi pysähtyä ensin levyseppäkurssille.

Saatuaan hitsarin paperit hän karisti Suomen pölyt jaloistaan ja löysi itsensä Göteborgista. Elämä lähti vyörymän villisti, sillä rahaa tuli aikaisempaa totuttua enemmän. Liki joka kaupasta sai ostaa kaljaa ja se maistui liian hyvin. Kun oli rahaa, löytyi myös ystäviä. Naisiakin. Onnekseen Aake löysi Lillemorin, joka oli raha-asioissa jämerämpää sorttia, mitä Aake itse. He alkoivat pitää yhtä, mutta parina olivat ulkopuolisten mielestä kuin kaunotar ja hirviö. Lillemor viimeiseen asti huoliteltu ja Aake. No, hän oli kaikkea muuta. Harva tukka hapsotti ja oikean kädet sormet tupakoinnista keltaiset, eikä hän vaatteillakaan koreillut.

Aakelta oli ruvennut kuitenkin jäämään sen verran rahaa kaljanoston yli, että pystyi hankkimaan ison amerikanraudan, Camaron. Kun perheeseen syntyi tytär, piti auton jatkoksi saada asuntovaunu.

Tyttären ollessa muutaman vuoden ikäinen Aake lähti Camarolla katsomaan vanhempiaan, joihin hän ei ollut pitänyt vuosikausiin minkäänlaista yhteyttä. Äidin kirjeet oli posti yksi toisensa jälkeen palauttanut löytämättä vastaanottajaa. Murhe sydämessä äiti piti tuhlaajapoikaansa kenties kuolleena. Isä totesi vain hiljaiselon vuosina, kyllä routa porsaan kotiin ajaa.

Aake esitti lapsuuden kotikulmilla leuhkaa miestä, muttei pystynyt äitiään huijaamaan. Äidillä ja Lillemorilla ei ollut yhteistä kieltä, mutta kyllä he toimeen tulivat. Pahan paikan tullen Aake oli tulkkina ja käänsi asioita parhaaksi katsomallaan tavalla. Äiti näki poikansa liian nuorena liian syviä juonteita saaneista kasvoista, ettei kaikki suinkaan ollut, miltä näytti. Tupakkaa meni askitolkulla päivässä ja avattu kaljapullo piti olla aina lähettyvillä. Lapsestaan Aake näytti välittävän.

Kesäloma oli ja meni. Samaan malliin muutama seuraavakin kesä, sitten käynnit loppuivat tyystin. Muutaman humalassa soitetun puhelun aikana äiti pyysi pahastuneena, ettei poika soittaisi juovuspäiten, tulee aina niin paha mieli. Aake ei soittanut enää, ei juovuksissa, eikä selvin päin.

Hänellä ei ollut rahaa, millä soittaa. Sitä ei ollut enää ruokaankaan, sillä työpaikka oli mennyt juomisen takia. Perhe oli myös saanut tarpeekseen ja lähtenyt viettämään rauhallisempaa elämää. Aake oli yksin ja täysin tyhjän päällä. Hän yöpyi joskus alkoholistien kodissa, mutta joutui sieltäkin tämän tästä ulos, koskei pystynyt olemaan ryyppäämättä.

Henkiriepu oli hunsvotilta lähteä, kun eksyi kömpimään tolkuttomassa tilassaan sillan olla olleeseen makuupussiin. Se oli yllättävästi ennestään varattu. Hyvässä puudutuksessa ollut Aake ei tiennyt jakavansa makuupussia kyykäärmeen kanssa. Hän heräsi tähän maailmaan vasta päivien perästä sairaalassa. Joku ohikulkija oli toimittanut reppanan hoitoon juuri ja juuri, ettei kuolema korjannut.

Pakkasyönä käärmeenpuremat olivat tehneet pahaa jälkeä Aaken persuksiin ja toiseen reiteen.

Hoitojakso kesti kauan, sillä ihoakin oli siirrettävä, mutta Aake tuli taaskin kuntoon. Väliin hän tiedosti, ettei kymmeneen vuoteen ollut käynyt äitiä eikä isää katsomassa. Joku kerta pitäisi lähteä Suomen reissulle, mutta mies ei rohkene alennustilassaan.

Tarpeeksi mietittyään Aake yritti soittaa vanhemmilleen, mutta numeroa ei enää ollut.  Hän etsi langan päähän veljensä, joka kertoi, että äiti oli kuollut jo monta vuotta sitten. Keskustelu tyrehtyi, ei ollut enempää puhumista. Aake mykistyi, miksei hän tiennyt mitään. Hän ei ollut edes hautajaisissa. Miten tietoa olisi voitu välittää, kun on irtolainen, osoitteeton suurimmaksi osaksi. Aake sai uuden syyn rypeä itsesäälissä ja upottaa surua syvemmälle pulloon ja paeta vuosiksi.

Aake on ollut hyvän ammattitaidon omaava levyseppä. Hän sai yhä töitä, jos pysyi kuivilla, mutta ei jaksanut pitkiä aikoja työtätekevän elämää. Edellisestä kontaktista lapsuuskotiin oli kulunut viisitoista pitkää ja yksinäistä vuotta. Aake asui alkoholistikodissa ja yhtenä loppukesän päivänä hänelle oli tullut Suomesta kirje. Merkinnöistä päätellen kirje on viipynyt matkalla kauan, mutta ihmeellisesti löytänyt perille. Aaken kädet vapisivat, kun hän pyöritteli kirjettä uskaltamatta avata sitä. Hän pelkäsi saavansa ikäviä uutisia, miksi kukaan hänelle muuten kirjottaisi, sillä virallinen kirje se ei näytä olevan.

Juuri niin Aake-parka. Uutiset olivat, mitä hän osasi pelätä. Isä on kuollut ja haudataan kolmen päivän päästä. Miten hän rahaton mies pääsisi Ruotsin eteläkärjestä  Suomeen? Kirjeessä oli puhelinnumeroita, joihin hän pyysi asuntolan henkilökunnasta jonkun soittamaan. Aakea itseään ei enää uskota, siksi monta kertaa hänen on onnistunut huijata tempauksillaan. Nyt kaikki oli totta ja Aaken on päästävä Suomeen.

Aake saisi juna- ja laivamatkoja varten liput sekä aterialiput laivalle, mutta Helsingistä hänet on haettava. Se oli sosiaaliviranomaisten ehto, muuten miestä ei matkalle laiteta lainkaan. Asioilla on tapana  järjestyä, niin nytkin. Veli lupasi hakea hunsvottiveljen satamasta, kun hänelle vannottiin, että sieltä tulisi selvä mies. Epäilytti suuresti. Mitenkä tunteakaan häntä, kun ei ole nähty liki kolmeenkymmeneen vuoteen?

Ei ole parasta keskittymistä blogijuttuihin, kun Kauhajoen eilinen tragedia on mielessä päällimmäisenä. Surullinen mieli sen takia.

Pomsahti pintaan vuosien takaiset poskiontelotulehdukset. Niiden muhiessa ei ollut kiva olla töissä, eikä muutenkaan. Oma puheäänikin kuulosti honottamiselta ja kirkkaita limamöljäsköitä valahti nieluun tämän tästä. Poskipäissä oli jatkuva jomotus ja buranaa piti syödä monta tablettia päivässä, että jaksoi selviytyä työtehtävistään. Ei semmoisten vaivojen  takia sairauslomia saanut, enkä sellaisia lähtenyt hakemaankaan, vain häätöhoitoa tautiin.

Olin syksyn aikana syönyt jo kaksi antibioottikuuria. Kumpikin ajoi taudin hetkeksi pois. Näennäisesti vain kuitenkin, sillä oireilu alkoi pian uudestaan. Kun kolmannen kerran olin työterveysasemalla saman vaivan takia, työterveyslääkäri ehdotti poskionteloiden huuhtelua. Siltä istumalta hän kirjoitti lähetteet sekä röntgeniin kuvausta varten että terveyskeskukseen toimenpiteeseen. Tämmöinen hoitovaihtoehto ei ollut käväissyt lainkaan mielessäni. Kauhistuin kerta kaikkiaan, sillä olen sairaalakammoinen piikkipelkuri pahimmasta päästä. Kuitenkin hyväksyin suunnitelman, sillä poskionteloiden pakotus oli kiusannut jo aivan tarpeeksi.

Röntgenin antaman lausunnon mukaan tauti oli selvä. Kuvissa näkyi, miten ontelot olivat täynnä jotain ylimääräistä.

Vein saman tien röntgenlausunnon ja –kuvat terveyskeskukseen. Sihteeri katsoi ajanvarauskirjasta, että toimenpidelääkärille olisi iltapäivällä juuri sopivasti aika. Listalla näkyi olevan peruutus, joten aika annettiin minulle. Toisaalta oli hyvilläni, ettei tarvitse kauempaa jännittää. Toisaalta pelko iski voimakkaana heti. Tykytti ja tärisytti. Iho napsahti kanalihalle ja puhekin tuntui salpautuvan, aivan kuin olisi hapesta vahjausta.

Pari tuntia meni nopeasti omalla työpaikalla rästitöitä tehden, sillä olin saanut esilääkkeeksi  jotain rentouttavaa. Teki mieli perua lääkäriin meno, mutta kuitenkin lähdin. Rahaa ei ollut mukana, joten heti ilmoittautumisessa sain maksulapun. Lappu kourassani jäin odottamaan lääkärin kutsua toimenpidehuoneeseen.

Lääkäri kutsui sisään ja istuuduin häntä vastapäätä. Hän pani röntgenkuvani valotaululle ja tuijotteli niitä tovin.

- Kuumetta ei ole ollut. Ilma kulkee vielä joten kuten nenän kautta, vai?

Hän toteaa ykskantaan. Koetan selventää lisää tilannettani. Pakko on kuitenkin todeta, etten ole kuumeillut ja vaikka nenä on ollut aamuisin pahasti tukossa, niin päivän mittaan tukkoisuus on  helpottunut. Mutta itselleni kuuluvan äänen haluaisin takaisin. Honotus on hirvittävän kuuloista.

Lääkäri juttelee niitä näitä vilkaisten väliin kuviani. Saan kuunnella hänen vuolasta kertomistaan, miten hänenkin perheessään on poskiontelotulehduksia yhden jos toisenkin kiusana. Minulle hän toteaa sitten.

- Varmasti vanhemmillasi on ollut samanlaista vaivaa. Eihän niitä joskus aikanaan mitenkään hoidettu. Kuumaa sipulimaitoa vain ja jalat lämpiminä. Kyllä ne aina itsellään paranivat.

Kuuntelin epäuskoisena. Odottelin kärsimättömästi huuhtelun aloittamista, sillä esilääkkeestä huolimatta hermoilin ja pelkäsin. En mitenkään olisi jaksanut kuunnella jaarituksia.

- Kyllä niin monet taudit, nämä poskiontelotulehduksetkin on vanhemmilta perittyjä. Tai siis ne geenit, jotka altistavat sinut toistuville poskiontelotulehduksille. Heitä sinä saat tästäkin syyttää tai kiittää. Sieltä ne juontavat juurensa.

Lääkäri jatkaa yksinpuheluaan valotaululle juurikaan minuun vilkaisematta.

Kieltäydyn uskomasta korviani. Siis saan hoidoksi vain keskustelua, joka sekin suuntautuu osittain ohitseni. Saan siis lähteä sipulimaito-ohjeen kanssa jatkamaan töitäni räkää poskiontelot täynnä.

Pomsahtaa – pompsahtaa oikein kunnolla. Tuolikin kaatuu, kun pomppaan tulisesti pystyyn ja nykäisen röntgenkuvat valotaululta. Runnon ne kirjekuoreen miten sattuu.

- Voi helvetti sentään! Mistä tässä pitää maksaa? Maitosipuliohjeestako?  Kiroilen sikana  heilutellen maksulappua.

Lääkäri toteaa hiukan hämmentyen reaktiostani.

- Käytäntö on kyllä sellainen, että terveyskeskuskäynnit on maksullisia.

Sinkoan vielä oven raosta viimeisen sanani.

- Mutta minä en maksa! Karhutkoon!

Tuohtuneena porhallan maksutoimiston ohi ja viskaan maksulapun luukusta sisään.  Saatesanoiksi huudan, etten tyhjästä maksa.

Se oli sellainen pomsahdus, etten voinut suoraa päätä suunnata töihin, vaan kävelin hetken sairaalan takapihalla rauhoittuakseni.

Arvata sopii, että uusi maksulappu tuli. Tuli vasta parin viikon päästä. Se oli kokonaan uusi, ei se sama, jonka kourassani rutistettuna myttynä tahdittomasti palautin. Pitkin hampain se täytyi maksaa, kun en sittenkään halunnut maksuhäiriömerkintää tietoihini.

Minulla on tapana kevätkesäisin kuljeskella ja etsiä linnunpesiä. Minua viehättää, mihin ja miten lintu pesänsä rakentaa. Jos suinkin mahdollista, kiipeän puuhunkin pesiä ja poikasia kuvaamaan. Tavallisesti olen päässyt tutustumaan vain räkättirastaiden pesiin. Niitä löytää helposti ja ne ovat  melko matalalla, joskus jopa halkopinoissa.

Sen sijaan harvoin olen nähnyt peipon pesää. Se on lähes poikkeuksetta toivottoman korkealla alaoksattomassa puussa. Vaikka peippo on muuten urbanisoitunut, niin pesän se rakentaa pois ihmisen nurkista, toisin kuin moni muu pihan lintu.

Västäräkillä on mielikuvitusta valitessaan pesäpaikkaa. Se voi aloittaa rakennuspuuhat vaikkapa auton konepellin alle tai traktorista löytämäänsä mieluisaan paikkaan. Toki kelpuuttaa pesän, vaikka se joudutaan siirtämään noista sopimattomista paikoista johonkin toisaalle.

Mikäli pihan puihin on tehty pönttöjä, tavallisesti kirjosiepot ja tiaiset tykkäävät asettua niihin. Myös pikkuvarpuset ovat mukana näillä asuntomarkkinoilla. Osakkeista käydään väliin kiivasta taistelua.

Haarapääskyt ja räystäspääskyt rakentavat tavallisesti pesän pihapiirin rakennukseen. Räystään alle tai jonkun ulokkeen päälle valiten sellaisen pihapiirin, missä asuu myös ihminen. Nämä pääskyt eivät ole autioituneiden talojen asukkeja.  Joskus pääskysen pesäpaikan valintaa on vaikea ymmärtää. Olen seurannut pari kesää haarapääskypariskunnan edesottamuksia, kun rakensivat pesänsä vanhan rakennuksen laipiossa olevan rautakiskon päällä. Kisko on auton moottoriremontteja varten. Alkukesältä remontteihin ei päässyt, kun kisko oli varattu. Ensi hätään pääskysiä yritettiin häätää pois, vaan toistamiseen ne pujahtivat sisälle jatkamaan töitään. Lopulta saivat tahtonsa läpi.

Haarapääskyt rakensivat pesää pari viikkoa. Aluksi työ vaikutti edistyvän harmittavan hitaasti. Näytti jopa siltä, ettei valmista tulekaan. Taisi olla nuoripari, jolta päivät kului seurusteluun. Lopulta olivat saaneet kuskattua rautapalkin päälle vähintään puolen metrin osuudelle savimönjää ja joitain kokkareita. Näin merkatun alueen toiseen päähän rupesi nousemaan seinää. Työtahti tiivistyi ja parina viime päivinä ennen ensimmäisen munan ilmestymistä seinää nousi senttikaupalla. Rakennusmateriaalina olivat jopa ponien jouhet. Yksi pitkä musta jouhi oli jäänyt roikkumaan pesästä.  Pesän alitse kulkiessa se osui kasvoihin, muttei sitä poiskaan voinut nyhtäistä. Mitä sitten, jos koko rakennelma olisi tullut jouhen jatkona.

Pesä oli rosoinen puolikaari ja jouhi saattoi olla saviseinään rakennettuna koko pesän mitalta. Miksiköhän kiskoon oli sutattu savea niin pitkän matkaa? Jospa tämä alue oli pihapation raja tai testausta, miten saveen sekoitetut materiaalit pysyvät rautakiskon päällä. Miten pääskysen aivoituksia tietäisi?

Pesä tuli ajan oloon ahtaaksi neljälle poikaselle, joille muutenkin kävi surkeasti. Käpytikka kävi  tuhoamassa ne kaikki, vasta höyhenpeitteen saaneet pääskysen pojat. Olin murheissani  ja tikalle vihainen. Ei kai sekään niitä huvikseen tappanut, syödäkseen varmasti, että jaksaisi hoitaa omaa pesuettaan. Aikani seurasin tappajan touhuja ja löysin lopulta tikan pesän. Se oli tehty hyvin ylös korkeaan pökkelöhaapaan. Kalautin vimmoissani puunkylkeen kalikalla. Ajattelin saada aikaan kauhua myös sen arkeen. Tosin viattomia tikan poikaset olivat pääskysperheen murhenäytelmään. Vasta ensi kesänä ne lentävät niillä asioilla.

Pääskyset eivät kuitenkaan ottaneet koettelemuksesta opikseen, vaan seuraava keväänä valitsivat saman pesäpaikan ja jatkoivat vanhan pesän restauroinnilla. Ne korottivat ulkoreunaa lähes kolme senttiä. Mahtoiko sittenkin edellisvuonna tulla liian kiire ja pesä jäi liian matalaksi? Pesää tiivistettiin muutenkin, myös jouhi jouti pois roikkumasta. Tällä kertaa pesintä onnistui ja ilokseni sain seurata poikasten kehittymistä päivä päivältä. Emopääskyt eivät häiriintyneet, vaikka olin usein niiden kanssa yhtä aikaa vajassa. Istuin ruohonleikkurin päällä, kuvasin ja juttelin. Oli ihanaa nähdä viiden poikasen ensikokeiluja siivilleen. Lentotaitoa ne harjoittelivat aamupäivästä ja tulivat harjoituksen päätteeksi pesään lepäämään. Illalla oli toinen oppitunti ja yöksi takaisin kotipesään. Lähes parin viikon ajan ne yöpyivät vielä vajassa. Pesään eivät enää mahtuneet, vaan olivat jossain langan päällä, kaikki riti rinnan.

Pääskysten lähdettyä löysin vajan ulkoseinustalla olevasta hyllyköstä jonkun pikkulinnunpesän. Lintu oli kantanut rakennustarpeita hyllyn kahteen muuhunkin nurkkaan, mutta valinnut lopulta sen nurkan, mihin olin heittänyt työrukkaseni. Samaisella hyllyllä oli paljon tavaraa. Oli pari maljakkoa, kynttilälyhtyjä ja pussillinen tuikkukynttilöitä. Viikon käyttämättä olleet rukkaset kelpasivat pesän alustaksi. Oikeastaan ilahduin, sillä pääsen jälleen seuraamaan linnun edesottamuksia hyvin likeltä. Tämäkin pesän elämää oli helppo kuvata, sillä se oli vain silmieni korkeudella.

Pitkään aikaan en päässyt selville, mikä lintu on kyseessä. Viimein se varmistui harmaasiepoksi. Pesään ilmestyi neljä munaa, mutta jostain syystä yksi muna ei kuoriutunut ja yksi poikanen hävisi epämääräisesti. Vain kaksi poikasta kasvoi maailmalle asti.

Haudontavaiheessa emolinnut eivät hätääntyneet pesän lähellä olostani, mutta poikasten kuoriuduttua tilanne muuttui. Varsin arka harmaasieppo muuttui rohkeaksi. Lenteli lähikoivun oksalta toiselle ja koetti pitää suurta ääntä hätyyttääkseen minua etäämmälle.

Tyhjä pesä on edelleen rukkasteni päällä. Tuskin rukkasista on enää käyttöön, vaan ei taida harmaasieppokaan vuoden päästä samalle pesälle ilmestyä. Sai ehkä kyllikseen uteliaisuudestani.

Jos on harmaasiepon pesä kaunis taideteos, haarapääskysten pesä roiskitun näköinen, niin mitä onkaan näihin verrattuna harakan pesä.  Siitä voi hyvällä syyllä sanoa – harva hökötys!

Harakan pesän paljasti poikasten metelöinti. Rakennelma oli hyvin piilotettu tiheän kuusen oksien tyveen noin kolmen neljän metrin korkeudelle. En tunnistanut sitä ulkonäöltä harakan pesäksi, enkä vielä poikasten ääntelystäkään. Lähettyvillä en ollut nähnyt harakoita. Pesärakennelma oli liki metrin korkuinen ja suunnilleen yhtä leveä. Kaksiovinen, sillä tavallaan siinä oli vain kaksi hataraa seinää ja katos. Itse varsinainen sisäpesä oli pehmustettu syvä kuppi tuon risukasan sisällä.

Kiivetessäni kurkistamaan pesää, siellä kiljui viisi liki höyhenetöntä poikasta suut ammollaan. Pesä näytti olevan vain suuria punaisia suita täynnä. Jokainen nokka meni kiinni ja pesään iski täysi lama, kun lähistöltä kuului emoharakan rääkäisy. Se oli tehokas ja moista tottelevaisuutta on pakko ihailla. Poikaset olivat kuin kuolleet, eivät reagoineet millekään ärsytykselle. Ei nokka auennut, vaikka kuinka koetin havunneulasella sitä ärsyttää.

Kiipesin alas, mutta ajattelin käydä uudemman kerran kameran kanssa.

Kävinkin ja oli todella vaikeuksia kuvata yhdellä kädellä, kun toisella oli pakko pitää puusta kiinni, ettei olisi pudonnut.

Viikon päästä poikaset tunnisti helposti harakoiksi. Niillä oli  hieno välkehtivän sinimusta höyhenpuku, mutta onnettoman lyhyt pyrstö. Silti pesä oli tupaten täysi. Näyttää siltä, että kaikki linnut rakentavat liian pieniä pesiä. Vai onko se vihje poikasille lähteä pois, kun tulee tarpeeksi ahtautta?

Mieluusti olisin halunnut nähdä, miten pikku harakat pääsivät korkealta puusta alas, mutta osasivat valita ajankohdan, etten nähnyt. Yhtenä päivänä huomasin vain pihakalliolla tynkäpyrstöisiä harakoita ja pesä oli tyhjä.

Ohrarieskalle ei lämpö riittänyt

Leipominen ei ole minua koskaan erikoisemmin kiinnostanut, siksi en meinannut lämmetä rieskojen tekoa opettelemaan. Toisaalta uunista vastaotetut rapeakuoriset rieskat maistuivat hyviltä ja se lopulta  antoi hieman potkua. Mielessä kävi, ettei opinsaaminen olisi kohta mahdollista.

Rieskamestarin silmien alla ja tarkassa ohjauksessa tein muutaman kerran ison rieskataikinan. Tällöin rieskoista tuli juuri sellaisia, kun piti ja kuvittelin osaavani sen taidon itsenäisestikin.

Tuppaa vaan kaikki unohtuman, mitä ei käytä. Harjoittelusta oli kulunut vuosia, kunnes äkkäsin ruveta ohrarieskoja leipomaan. Suunnittelin kolmen neljän rieskan taikinaa, mutta vettä oli lipsahtanut taikinasankoon liikaa, enkä huomannut tarpeeksi ajoissa vähentää. Tiesin kyllä, että taikinan tuli jäädä löysäksi, silti jauhot oli mennä kaikki, eikä rieskojen kauliminen onnistuisi huonosti jauhotetulla alustalla.

Leipominen sinänsä onnistui. Kohta rieskoja oli pöydät täynnä. Sähköhellan uuni oli kuumennut 300 asteeseen. Pitäisi olla nopea paistamisen kanssa, etteivät rieskat "kusisi" alleen, siis etteivät limottuisi alustaansa. Uunipellille mahtui kaksi rieskaa ja niitä oli paistamista odottamassa kaksikymmentä!

Lykkäsin ensimmäiset uuniin. Tiesin, että oikea paistoaika olisi vain muutamia minuutteja välillä rieskoja kääntäen. Kiihkeästi odotin ruskeita pilkkuja leipomusten pintaan, jotta voisin kääntää. Niitä ei ruvennut tulemaan. Ensimmäinen pellillinen paistui liian hitaasti ja tuloksena oli sitkasta leipää. Seuraavan pellin laitoin aivan uunin ylävastusten alle. Sitten alkoi tuvan palovaroitin kiljumaan eteisen varoittimen kanssa kilpaa uunista pöllähtelevän savun takia. Leivinpaperit paloivat ja rieskat olivat mustia ja syötäväksi kelvottomia.

Kolmas kerta toden sanoo. Koetin olla ovelaakin ovelampi ja laiton rieskat uunipellin kuperalle puolen ilman leivinpaperia. Näin sain ne taas hiukan lähemmäksi kuumana hehkuvia vastuksia. Ei ne kuitenkaan paistuneet, kuten olisi pitänyt.

Uskoin vihdoin, etten sähköhellan uunissa saa rapeakuorisia rieskoja. Kesken epäonnisen paistamisen oli haettava takkauuniin puut ja lämmitettävä se. Sinne sopi kerrallaan yksi rieska! Neljätoista odotti limottuen alapuoleltaan pöydillä.

Takkauuni oli paistovalmis tunnin päästä. Ensimmäinen rieska paloi, sillä kuumuutta oli nyt huomattavasti enemmän, mitä sähköuunin 300 astetta.  Lopulta sain paistettua muutaman sellaisen rieskan, mitä vastapaistetun kuuluukin olla, paitsi ulkonäöltään. Leipälapiolle oli rieska ollut pakko ottaa krouvisti alustastaan, eivätkä ne uuniin joutuessaan olleet enää pyöreitä. Mitä ulkonäöstä, tärkeintä on kuitenkin maku.

Aivan koko leipomusta en saanut näinkään paistettua. Loput rieskat eivät irronneet pöydältä, muuten kuin veitsellä kaapimalla, eikä uunissa pysynyt enää viimeisille oikeaa paistolämpöäkään.

Luovutin. Lopputulos oli surkea. Tupa koko illan kuin päitsi. Hyvin olisi voinut heittää vettä uunin kylkeen, niin löylyt olisi saanut.

Tähtihetki antoi siivet selkään

Milloin siipi meinaa raapia maata tahi alakulo muuten värittää päivää, niin hyppäys tuohon tähtihetkeen antaa roimasti puhtia arkeen ja tuo samalla äärettömän hyvän mielen. Alkaa hymyilyttää ja aurinko paistaa, vaikka olisi pilvessä.

Vuosia taaksepäin suunnittelin tekeväni noin 600 kilometrin pituisen pyöräretken. Suunnitelmiin kuului tehdä matka yksin. Aioin tehdä retken samalla myös itseeni, sillä sitä se reissu tulisi olemaan. Olisin pelkästään omassa seurassani monta päivää ja yötä. Olin laskenut erilaisia päiväetappeja ja kartoittanut mielessäni yöpymispaikat. Uskoin pystyväni polkemaan n.100 kilometriä per päivä, joten maanantaina kun starttaan, niin viimeistään lauantaina minun pitäisi olla perillä.

Tuumasta toimeen. Aamuvarhaisena heinäkuun maanantaina hyppäsin pyörän selkään ja matkanteko alkoi. Päivä oli upea, sillä hienoinen myötätuuli siivitti menoa.

Illalla istuin jo teltassani ihmetellen satumaista päivää. Olin Kristiinankaupungin leirintäalueella, yli 200 kilometrin päässä aamusta.

Oikaisin itseni teltan retkipatjalle ja nukahdin heti. Tämmöisellä reissulla ei voi kuljettaa eväitä matkassa, joten menin hörppäämään aamukahvit sämpylöineen kioskille ja ajattelin jatkaa seuraavalle isolle huoltoasemalle syömään kunnon aamupalaa.

Kännykkä oli matkassa, mutta se täytyi pitää suljettuna, että akku riittäisi koko viikoksi.

Poljettuani jonkin matkaa, huomasin, että tuuli oli eilisestä kääntynyt. Pian alkoi janottaa, eikä matkassa ollut yhtään juotavaa. Onneksi Närpiön huoltoasema tuli juuri sopivasti näkyviin! Siis sinne.

Täyspakkauksessa olevalle polkupyörälle ei meinannut löytyä parkkipaikkaa, mihin pistää sitä nojalleen. Vihdoin onnistui. Se voi jäädä nojaamaan ulkoterassin pöytään, juuri siihen, minkä ääreen ajattelin kohta itsekin istahtaa aamiaiselle.

Riisuin kypärän ja pyyhin hikeä kasvoilta. Hiukset olivat liimautuneet päänahkaan kypärän alla. Niitäkin piti vähän oikoa ja siistiä. Muutama rekkamies suuntasi samoihin aikoihin viereiseen pöytään tupakoimaan ja kahville.

Jatkoin askareitani. Pyörälaukuista etsin juotava-vaihtopullot, kukkaron ja kännykän. Hetken tuumasin hakisinko aamiaisen ensin vai avaisinko kännykän ja soittaisin kotiin kuulumiset.

Näpäytin samassa kännykän kuitenkin auki ja piip...piip...Piip. Viesti! Se tuli kotoa. Se oli  i-h-a-n-a viesti!   Siinä siunaamassa hetkessä kuvioni sekosivat täysin. Nauratti ja itketti yhtä aikaa. Tunnekuohussani suljin vahingossa puhelimenkin, enkä tahtonut millään löytää tuota uskomatonta tekstiä uudelleen. Kyyneleet sumensivat silmälasit, jotenka näppäimet joutuivat hetkeksi hukkaan. Naapuripöydästä luotiin vaivihkaa pitkiä katseita.

Vihdoin sain sanoman uudelleen näyttöön. Luin sen ainakin kymmenen kertaa. "Onnea vaimolleni. Olet toisen kerran mummi! Pikkuveli syntynyt varhain aamulla"

Herran jestas sentään, minkälainen myllerrys käynnistyi sisälläni. Laskujen mukaan vauvan piti syntyä vasta seuraavalla loppuviikolla. Vauh!

Nakkasin puhelimen reppuun, samoin muutkin tavarat. Kiristelin jo kypärän nauhoja valmistellakseni lähtemistä eteenpäin. Sitten huomasin, etten ole syönytkään, enkä käynyt vessassa, enkä täyttänyt vesipulloja, en liioin ostanut energiajuotavia. Mitenkä tämä nyt näin? Sydän tykytti yhä tuhatta ja sataa, olen siis uudemman kerran isoäiti! Minulla on nyt kaksi lapsenlasta. Meidän ainokaisella lapsellamme on kaksi poikaa.

Miesten pöydästä vilkuiltiin vaivihkaa edesottamuksiani ilmeisen huvittuneena. Mahtoivat pohtia, onkohan kaikki kotona, kun toistamiseen riisuin kypärän ja kaivoin pyörälaukkujen taskuista juuri ne samat tavarat, mitä äsken niihin pistin.

Kuljin miesten pöydän ohi ja vastasin hymyyn hymyllä ja hyvällä huomenella. Mielessäni ajattelin, voi pojat, tietäisittepä vaan!

Oli tosi hilkulla, etten mielijohteesta hypännyt pihapation pöydälle kiljumaan kaikelle kansalle, että minusta on tullut toisen kerran mummo! Hillitsin väkisin itseni ja paahdoin pöytien välistä huoltamoon kahvioon.

Mitä olinkaan suunnitellut ostaa? Apua, mitä siis olin menossa hakemaan huoltamon kahviosta?  Tuntui, ettei päässäni ajatukset tahdo järjestyä ollenkaan. Naamalla oli kaiketi yhä typertynyt ilme. Ainakin tunsin, miten poskissa nyki ja suupielissä vipatti.

Pakko olisi tämä ilouutinen saada laukaistua jollekin, mutta kenelle? Jos vain vessassa on joku, kerron hänelle. Ei ollut. Kassalta en pystynyt enää lähtemään ilman, etten olisi julkistanut iloani.

Kassan kysyessä saako olla vielä muuta, vastasin: Kiitos ei, mutta arvaa mitä? Minusta on tänä aamuna tullut toisen kerran mummi!" Hän mahtoi pitää minua hiukan höppänänä, en malttanut kuitenkaan jäädä sen enempää juttusille, mutta  sainpa vain kakaistua tuon jymyuutisen jollekulle.

Nyt vasta maltoin istuutua pöytääni. Sitten rupesin skoolamaan  vauvan syntymän kunniaksi. Rekkamiehet tekivät lähtöä. Juuri sopivasti kaadoin wichyä lasiini, kun rekan ohjaamoon hypännyt mies morjesti kättään heilauttaen. Nostin juhlavasti ja korkealle wichymaljan, aivan kuin kilistääkseni sitä hänen kanssaan, skool!

Lopun pullollisen kohottelin maljoja yksikseni. Saattoi wichyn joukkoon tippua jokunen onnenkyynelkin.

Lopulta selvisin jotenkuten tien päälle. Yritin keskittää ajatuksiani fillarointiin, mutta se oli vaikeaa. Vauva sekoitti niin tehokkaasti kaiken. Olisi pitänyt lähettää onnittelut sairaalaan äidille ja vauvalle...olisi pitänyt kysyä vauvan mitat.....olisi pitänyt onnitella poikaanikin toisen lapsen syntymästä....pitäisi kai kysyä uudemman kerran, mitkä olivat papan fiilikset.....mitähän isoveli tuumasi vauvasta?

Stop tykkänään. Komensin itseäni vihdoin pitämään liikenteestä vaarin. Kauheaa, jos jäisin nyt rekan alle.  Uutisissa  kerrottaisiin, että nainen  ajoi polkupyörällä rekan eteen ja kuoli. Sukulais- ja ystäväpiireissä tietenkin surkuteltaisiin, että voi, voi, ei ehtinyt edes nähdä juuri syntynyttä vauvaa. Ei! Niin ei saisi käydä. Pysähdyin hetkeksi tien penkkaan. Katselin maisemaa kuin tallentaakseni muistiin, millaiselta maailma näyttikään pikku Nyytin syntyessä. Varmasti tänään kaikki oli tuhannesti kauniimpaa, mitä eilen oli ollutkaan.

Matkani jatkukoon, eihän Vaasaan ole enää edes sataakaan kilometriä.  Aivan varmasti seuraavat kymmenet ja taas kymmenet kilometrit hoilottelisin itsekseni tai ääneenkin omia vauva-sävellyksiäni omin sanoituksin. Kyllä elämä oli ihmeellistä ja tunsin vahvasti, miten onnellinen olenkaan. Isoveljen syntymä teki minusta isoäidin parisen vuotta sitten. Se oli myös valtavan ihana tapahtuma, varsinainen tähtihetki silloinkin. Tällä kertaa vauvan syntymä kasvatti ikään kuin siivet selkään. Matkanteko vauhdittui entisestään, nyt suorastaan lensin kilometrit. Mielessäni ajattelin, että poljin satumaisin voimin, vauvan syntymäihmeen kasvattamin taikasiivin. Matka oli kokonaisuudessa huippujuttu, mutta varsinainen tähtihetki ajoittui Närpiön huoltoasemalle.

Kaksospojat

Saunasta on tehty synnytystila ja äidin sisar on tullut synnytyksessä auttamaan. Saunaan ei huolittu isää, joka  tuskin olisi halunnut sinne mennäkään.

-         Tämmöinen poika täältä tuli. "Kätilö" toi vauvan äidin nähtäväksi.

-         Herra Jumala! Tiesitkö, että tulee toinenkin! Hän ilmoitti hiukan hätäisesti ja pitkän tovin jälkeen toi toisen pikkuisen äidin rinnoille.

Äiti huolestui nähtyään kovin sinertävän vauvan, mutta synnytystä hoitanut sisko rauhoitti kertomalla, ettei enää pitäisi olla hätää.

Molemmat pienokaiset ovat poikia. Kaksoset ja niin samankokoiset. Kapaloissaan ne näyttävät kasvoiltaakin aivan samannäköisiltä.

He ovat Matti ja Mikko, siis Mikko ja Matti. Ei äitikään saa selvää heistä, kumpi on kumpi, ellei aukaise sen vertaa kapaloa, että pääsee tarkistamaan kummalla on mantelin muotoinen luomi navan yläpuolella. Matilla on luomi. Aina ei äiti eikä isä viitsi tarkastusta tehdä, vaan puhuttelevat vauvoja kumpi nimi sattuu ensinnä mieleen tulemaan.

Pojat kasvavat koko ajan samaan näköön. Toki perheessä heidät tunnistetaan Matiksi ja Mikoksi, mutta vieraat eivät koskaan tiedä kumman kanssa ovat tekemisissä. Opettajalla on erityisen vaikeaa. Kun pyytää Mattia vastaamaan, niin Mikko saattaa vastata, jos tietää tai päinvastoin. Pojat istuvat kurillaan toisinaan toistensa pulpeteissa opettajan kiusaksi.

Äiti on pukenut pojat samanlaiseen vaatetukseen. Ehkä hän olisi tahtonut tehdä tässä eroa, mutta se oli vaikeaa, sillä sellainen vaate, mitä oli toisella, piti toisenkin saada.

Eräänä koulupäivänä äiti kauhistui nähdessään ikkunasta kaksosiaan tuotavan mustalla Popedalla pihaan.

-         Mitä on tapahtunut. Hän siunaili hermostuneena.

Tuntematon autoilija oli ottanut pojat koulutieltä kyytiinsä.  Nähtyään kaksi samannäköistä, täsmälleen samanlaisissa villapuseroissa, samanlaiset reput selässään olevaa pikku poikaa, hän halusi valokuvata heitä ja toi siksi kotiin pyytääkseen kuvauslupaa.

Kaksosia kuvattiin hieno musta auto taustalla moneen otteeseen. Kuvaaja lupasi lähettää pojille kiitokseksi valokuvat. Aikanaan ne myös tulivat. Kuvissa poseerasi kaksi vihreä-valkoraidalliseen villatakkiin pukeutunutta pojan vesseliä, molemmilla ujo hymy.

Armeija-aikana jatkui sama kujeilu. Heidät sekoitettiin jatkuvasti ja he itse antoivat siihen lisää aihetta.

Seurusteluaikana tyttöystävätkin tahtoivat sotkea omansa välillä toiseen.

Ajan oloon poikien tiet veivät erilleen, mutta aina lapsuuskotiin palatessaan ensiksi tullut kysyi, missä toinen on. Napanuora heidän välillään on sitkeä. Heidän erikoinen yhteenkuuluvuutensa toisen kanssa säilyy ilmeisesti koko iän. Elämä on jättänyt samanlaiset jäljet kummankin kasvoihin. Painanut yhtäläiset juonteet. Pitänyt vanhenevat kaksoset samankokoisinakin, ettei vieläkään erota Mattia Mikosta eikä Mikkoa Matista.