Kevään hohtavat hanget olivat minulle suuri houkutin lähteä tunturiin, kun sellainen mahdollisuus tarjoutui. Ruska oli suunnitellut suunnistavansa suksilla ahkionsa ja koiriensa kanssa muutaman päivän tunturivaellukselle ja poimi minut puolimatkasta mukaan. Mikä onkaan parempi alku opetella talvisia vaellustaitoja, kun kokeneen vaeltajan seurassa. Koskaan aiemmin en ole retkitavaroita pakannut ahkioon, eikä minulla ollut minkäänlaista tuntumaa sen vetämisestä tuntitolkulla maastossa, mutta oppia ikä kaikkea. Pelkäsin aluksi mielessäni, mahtaako minusta tulla ”taakka”, jos en pärjääkään tai en jaksa tai jotain… Ne ajatukset tosin hautasin nopeaan, kun istahdin retkitavaroita liki pitäin täyteen pakattuun autoon ja matka kohti Lappia alkoi minunkin osaltani.
Pitkälti sai ajaa, ennen kuin lunta näytti olevan enemmän, kuin omissa kotimaisemissani, Koillismaalla. Vasta kun taivasta vasten valkoiset ja puista paljaat tunturien laet hohtivat iltapäivän-auringossa, tuntui että Lappiin oli tultu. Minun mielestäni pohjoisen tunturit ovat uljaan näköisiä, oli sitten kesä tai talvi, kun ne kohoavat massiivisina maastosta pilviin. Tarkoitan nimenomaan vapaita tuntureita, joita ei ole valjastettu hiihtohissein, eikä rinteitä tampattu sileiksi.
Sinänsä Lapista minulle on ennestään tuttua monien kesien vaellusretket kultamaille ja talvisin olen kolunnut useat laskettelu- ja hiihtokeskukset, mutta nyt oli tulossa jotain aivan erilaista. Jo se, että mahdollisesti nukuttaisiin yö tai öitä telttakodassa antoi oman mausteensa. Etukäteen ei voi tietää, miten täysiä ovat autiotuvat sesonkiaikaan, joten hyvä varautua.
Myös nousukarvat oli hyvä hankkia. Otin Ruskan vinkistä onkeeni ja halusin hänen laillaan suksieni pohjiin nousukarvat huolehtimaan pidosta. Hyvät ne on. Lipsuvilla suksilla en olisi jaksanut nousta kilometritolkulla tunturin rinteitä ylös. Hienoisena haittana on vain, että ne syövät alamäkiluistonkin. Toki pitkiä laskuja varten olisi voinut repiä nousukarvat rullalle ja sujauttaa taskuun, sekä vetäistä tarvittaessa takaisin.
Ahkio ei tuntunut mitenkään pahalta vetää perässä. Niin kiltisti se seurasi hiihtäjää, vaikkei paikoin ollut latuja, vain vanha moottorikelkan jälki, umpeutunut tai syvälle uponnut uoma. Tunturissa tuuli oli puhaltanut irtolumen pois ja hangen pinta kesti koiria hyvin, paikoin jopa hiihtäjää. Päivän taival alkoi tuntua kuitenkin tuntien hiihdon jälkeen, vaikka pidin taukoja aika ajoin maisemia kuvatakseni. Hiki tahtoi tulla siitä huolimatta, että oli sopimus pitää matkavauhti hyvin maltillisena.
Hyvissä ajoin ennen iltaa saavutettiin etappi. Se oli metsähallituksen ylläpitämä autiotupa, jossa toinen puoli on lukollinen varaustupa ja toinen aina avoin tupa, jossa oli levät laverit kahdessa kerroksessa. Tämä autiotupa houkutteli yöpymään ja niinpä siirrettiin tavarat ahkioista lavereille. Kohta rätisi kamiinassa tuli ja ruokaa oli valmistumassa. Kokkailu on helppoa retkiolosuhteissa, vain retkimuonapussi auki ja kiehuvaa vettä kuivamuonan päälle. Sisältö sekoitetaan ja pussi suljetaan noin vartiksi. Sitten vain bon appetit, eikä tule tiskiä.
Iltasen päälle tuli tehtyä pikku kävelylenkki kameran ja koirien kanssa lähiympäristöön. Muita liikkuja, poroja lukuun ottamatta ei näkynyt, jotka nekin liikkuivat paljon kaukana.
Kun hämärä alkoi laskeutua tunturiin, palattiin tupaan. Sen lämmössä oli mukavaa oikaista kroppansa laverille ja kuunnella kamiinassa palavan tulen rätinöitä. Olo oli hetken nirvanamaisen rentoutunut, kun tuijottelin maatessani ikkunasta kaunista maisemaa.
Havahduin, kun yllättäen havaitsin pihaan sujuttelevan yksinäisen hiihtäjän, jolla oli ahkio. Sanoin Ruskalle, että saadaan seuraa. Siinä samassa ilmestyi edellisen viereen toinen hiihtäjä ahkioineen. Sitten kolmas ja neljäs. Koiratkin terästyivät, kun me molemmat nenät liki ikkunassa hölmistyneinä todetaan hiihtäjien jonon vain jatkuvan, kymmenen…kolmetoista…kuusitoista!
Kuusitoista nuorta on hiihtovaelluksellaan tekemässä itselleen iltaa. Me kaikki pohdimme, miten ihmeessä sovittaisiin tähän tupaan. Tiedossa on erämaan laki, ensin tullut antaa tilaa myöhemmin tulleille ja toisaalta, myös sopu antaa tilaa.
Osa menee varaustupaan ja kymmenen nuorta aikoo jakaa majoittumisen meidän neljän kanssa. He ovat reippaita poikia, jotka alkavat ripustaa hikisiä vaellusvaatteitaan naruille kuivamaan. Rakkuloita näyttää olevan yhden jos toisenkin varpaissa, ainakin laastarien määrästä päätellen. Kaikilla on nälkä ja kohta pikku tuvassa on saunamainen kosteus, lämpö ja pimeys. Minä rupean ehdottelemaan, josko siirryttäisiin kotateltan pystytykseen, koskapa semmoinen on ahkiossa.
Tuumaustauon jälkeen toimimme. Ulkona on sen verran hämärää, että otsalampun valossa kotateltta levitetään hangelle autiotuvasta hieman syrjemmälle ja vedetään keskisalon kanssa pystyyn. Helmat kiristellään ylempää naruilla kiinnittäen ne klapien kanssa lumeen ja alahelmoille lapioidaan lunta. Nopeasti kota on pystyssä, jonka jälkeen kannetaan tuvasta makuukset ja tehdään petit niin itselle, kuin koirillekin. Pojat ovat vähän ihmeissään, miten mahtaa ”tätien” käydä, sillä yöstä on tulossa napakka pakkasyö. Kohteliaasti he toivottavat hyvät yöt ja totta kai tupaan saa ja pitää tulla, jos paleltaa.
Minulla on kaksi makuupussia sisäkkäin, kun ei ole tullut vielä hankituksi neljänvuodenajan makuupussia, ei ole untuvamyssyä, eikä untuvatöppösiäkään. On toki talvimyssy, villasukat, paksu fleece villapuseron päälle, sekä toppahousut lämpökerraston päällä. Tarkenen varmasti, mutta taidan kirjoittaa Joulupukille noista untuvakamppeista.
Odottelen unta. Kuulen, että jompikumpi koirista uneksii. Juoksee vissiin villisti tunturissa. Kuulen, miten alkaa myös tuulla. No, se tietää pakkasasteita vähemmän. Kotateltan kangas rapisee väliin ikävästi tuulen puuskassa, siihen havahdun ajoittain. Se taisi tulla paikoin sittenkin liika löysään.
Tuntuu hyvältä. Ilma on kirpeää hengittää, eikä minun ole kylmä. Silloin tällöin kilahtaa poron kello. Siinä on niin tuttu sointi, josta pidän. Kilinät kuuluvat paremmin, onkohan kokonainen tokka lähestymässä tätä kurua, missä nukumme. Toivottavasti porot eivät sekoaisi sorkkineen telttanaruihin. Koetan kääntää pussissani kylkeä, mitä turhaa, ei se onnistu täydessä vaatetuksessa, joten luovutan.
Nukahdan.
Herään siihen, kun telttakankaasta varisee lumihileitä kasvoilleni. Joku seisoo vieressäni pidellen kaksin käsin kodan keskisalkoa. On tunturin yö, ei säkkipimeää, sillä näen kotateltan lakiaukosta palan vaaleaa taivasta.
- aimarii, herää! Keskisalko on taittunut?
